Panu Hakolan suduraljan-teoria

Jaakko Häkkinen
(9.2.2006)



Lääkäri, professori emeritus Panu Hakola on harrastuksenaan pyrkinyt selvittämään suomen kielen kaukaisia sukulaisia. Seuraavissa linkeissä on Hakolan kirjoituksia aiheesta:

http://onet.tehonetti.fi/suomalaisuudenliitto/onet/vanhatsivut/hakola.htm
http://onet.tehonetti.fi/suomalaisuudenliitto/onet/vanhatsivut/hakola2.htm

Hakolan duraljan-teoria pyrkii johtamaan dravidakielet, uralilaiset kielet, altailaiset kielet, japanin ja ketšuan yhteisestä kantakielestä. Hiljattain Hakola on pyrkinyt liittämään myös sumerin tähän kokonaisuuteen siten, että sumeri olisi eronnut ensin suduraljanilaisesta kieliyhteydestä.

Tällainen harrastuneisuus on ilman muuta kannatettavaa - kunhan muistetaan säilyttää kriittisyys. Eli sen lisäksi, että opetellaan itselle vieraan tieteenalan tutkimusmenetelmät, opeteltaisiin myös näiden menetelmien rajat, ongelmat ja heikkoudet.

Hakolan käyttämän kielitieteellisen menetelmän suurin heikkous on itse asiassa sen vahvuus. Vertailevan menetelmän liiallinen vahvuus tarkoittaa, että pystymme helposti rekonstruoimaan yhteisen kantamuodon kahden minkä tahansa sattumanvaraisesti valitun kielen sanan taustalle, samoin kuin niiden merkitysten taustalle. Annan seuraavassa tästä esimerkkejä.

Kuvitellaanpa, että meillä on kaksi erikielistä sanaa, "kesto" ja "narad". Nämä sanat näyttävät täysin erilaisilta, eikä moni edes lähtisi etsimään niiden taustalta yhteistä kantamuotoa. Sellainen voidaan kuitenkin hyvällä mielikuvituksella rekonstruoida helpostikin:

kesto < *gëstë < *ngësti > *ngësët > *ngazad > narad

Kaikki tässä rekonstruktioketjussa näkyvät äänteenmuutokset ovat foneettisesti mahdollisia: *ng > k, *ng > n, *ë > e, *ë > a, *s > *z > r jne. Mitkä tahansa kaksi äännettä voidaan nimittäin aina yhdistää toisiinsa jonkin kolmannen äänteen kautta - esimerkiksi ng yhdistyy n:ään ääntötavan (nasaalisuuden) kautta ja k:hon ääntöpaikan (velaarisuuden) kautta. Rajana on vain mielikuvitus.

Hakola ei kuitenkaan rakentele tällaisia rekonstruktioketjuja - hänen sanansa ovat jopa liian samannäköisiä (tähän palataan jäljempänä). Sen sijaan Hakolan yhdistelyt perustuvat sanojen merkitykseen.

Merkitysten osalta tilanne on kuitenkin vielä helpompi. Otetaanpa jälleen kaksi sattumanvaraista merkitystä, vaikkapa 'ala-' ja 'genitaalit'. Näiden yhteys voidaan loogisesti perustella sillä, että genitaalit sijaitsevat kehon alaosassa. Edelleen vaikkapa merkitykset 'puhe' ja 'nimi' voidaan yhdistää perustelemalla, että nimihän annetaan puhumalla.

Toisin sanoen se, että erikielisten sanojen taustalle voidaan rekonstruoida yhteinen lähtömuoto ja yhteinen merkitys, ei todista kyseisten kielten tai edes kyseisten sanojen alkuperää yhteiseksi. Tällainen menetelmä ei ole luotettava, koska sillä saadut tulokset ovat keskenään ristiriitaisia: esimerkiksi suomen ja swahilin sanojen taustalle voitaisiin rekonstruoida yhteisen "kantakielen" muotoja, jotka poikkeaisivat vaikkapa Hakolan suomen ja sumerin perusteella rekonstruoimista muodoista.


Kuinka menetelmästä saadaan luotettavampi?

Ensiksikin tarvitaan tietysti kriittisyyttä - on tunnustettava metodin liiallinen vahvuus: että sillä voidaan "todistaa" mitkä tahansa sattumanvaraisesti valitut kielet sukulaiskieliksi. Kriittisyys merkitsee myös sitä, että pysyttäydytään vain sellaisissa merkityksissä, jotka todella vastaavat toisiaan nykykielten tasolla.

On siis hylättävä sellaiset rinnastukset kuin 'ala-' ja 'genitaalit', koska muuten merkityksen 'ala-' vastineiksi kelpaisivat aivan yhtä hyvin vaikkapa 'jalka', 'polvi', 'varvas', 'kenkä', 'housut', 'maa', 'ruoho', 'savi', 'lapsi', 'mato', 'myyrä' jne. - eli mikä tahansa asia, joka vain on katsojan kannalta alhaalla. Tällöin mistä tahansa kielestä olisi löydettävissä jokin suunnilleen samannäköinen sana, joka merkitykseltäänkin sopisi vastineeksi - äänteitä on olemassa vain rajallinen määrä, joten jokaisesta maailman kielestä löytyy samannäköisiä sanoja.

Myös äänneasun osalta on pyrittävä kriittisyyteen: on etsittävä muita tapauksia, joissa vallitsee samanlainen äännesuhde. Jos nimittäin kyseessä todella olisi kielisukulaisuus, olisi kielellinen eriytyminen tapahtunut säännöllisten äänteenmuutosten kautta.

Esimerkiksi suomen sanoja "kala" ja "pata" vastaavat säännöllisesti hantin sanat "kuul" ja "puut". Kummallakin taholla sattumoisin juuri nämä konsonantit ovat säilyneet ennallaan, mutta hantissa vokaalisto on käynyt läpi suuren muutoksen: varhaisimpiin yhteisiin kantakieliin voidaan nimittäin muidenkin sukukielten edustus huomioon ottaen rekonstruoida lähtöasut *kala ja *pata.

Toiseksi on otettava huomioon se, mitä tuloksia tällä menetelmällä on saatu kriittisesti käytettynä. Tämä tarkoittaa sellaisia tapauksia, joissa ei ole tyydytty pelkästään sanojen vertailuun, koska sanoja tunnetusti helposti lainataan kielestä toiseen.

Sen sijaan kieliopilliset ainekset, esimerkiksi sijapäätteet, lainautuvat paljon harvemmin. Jos siis kahden kielen sijapäätteitä ja muita aineksia voidaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon sanaston avulla selvitettyjen säännöllisten äännesuhteiden perusteella, ollaan jo paljon lähempänä kielisukulaisuuden todistamista.


Hakola vs. vallitseva näkemys

Hakolan tulokset, jotka siis on saavutettu täysin ilman kriittisyyttä, ovat pahasti ristiriidassa niiden tulosten kanssa, jotka on saatu menetelmän kriittisellä soveltamisella.

Vahvimmin perusteltu teoria on se, että uralilainen kantakieli voidaan sijoittaa Volgan ja Ural-vuoriston väliselle alueelle ja aikaisintaan vuoden 4000 eaa. tienoille. Hakolan näkemyksen mukaan suduraljania (sumerin, dravidakielten, uralilaisten kielten, altailaisten kielten, japanin ja Andien ketšuan yhteistä kantakieltä) olisi puhuttu joskus kuparikaudella, eli kieli olisi suunnilleen saman ikäinen kuin kilpailevan teorian kantaurali.

Koska teoriat ovat näin ollen ristiriidassa keskenään, toisen niistä täytyy olla väärässä. Edeltä on jo käynyt selväksi, että Hakola käyttää menetelmäänsä erittäin kritiikittömästi eikä hän vertaa kieliopillisia aineksia vaan ainoastaan irrallisia sanoja. Jo tälläkin perusteella on selvää, että Hakolan teoria jää vertailussa häviölle. Seuraavassa käsittelen muutamia muita seikkoja, jotka heikentävät Hakolan teorian uskottavuutta.

1. Sanat ovat liian samannäköisiä

Kun verrataan esimerkiksi suomen ja unkarin vanhoja yhteisiä sanoja, havaitaan niiden olevan hyvin erinäköisiä. Esimerkiksi suomen sanan "jänne" vastine on unkarissa asussa "ideg", sanan "suoni" vastine taas "ín".

Toki jotkin äänteistä ovat säilyneet muita paremmin, mutta Hakolan aineistossa kaikki sanat ovat aivan liian samannäköisiä. Mitä kaukaisempi todellinen sukulaisuus on kyseessä, sitä vähemmän kielten sanat nykytasolla muistuttavat toisiaan. Hakolan aineiston sanojen liiallinen samannäköisyys johtuu selvästikin siitä, että hän on liian kritiikitön merkitysvastineita etsiessään.

2. Suomen sanan alkuperä on jätetty huomiotta

Hakola palauttaa suduraljanilaiseen kantakieleen sellaisiakin suomen kielen sanoja, joiden joko tiedetään olevan suomessa nuoria lainasanoja tai joita ei muuten voida palauttaa kantauraliin. Koska Hakola ei kiistä uralilaista kielisukulaisuutta, hän voisi hyväksyä aineistoonsa ainoastaan sanoja, jotka voidaan palauttaa säännöllisesti kantauraliin. Apuneuvoja suomen sanojen alkuperän ja kielikunnan sisäisen levinneisyyden selvittämiseen ovat Suomen kielen etymologinen sanakirja ja uunituore Suomen sanojen alkuperä - nämä löytyvät useimpien kuntien kirjastoista, vaikka niitä ei yleensä saakaan kotilainaan.

3. Suomen uralilaisten sanojen alkuperäinen äänneasu on jätetty huomiotta

Niissäkin sanoissa, jotka palautuvat kantauraliin, on Hakola jättänyt kantauralin asun huomiotta. Niinpä Hakola vertaa sumerin sanaa abba 'isä' suomen sanaan appi, joka kuitenkin oli vielä kantauralissa asussa *ïppi.

Koska Hakola ei pyri kiistämään uralilaisten kielten keskinäistä sukulaisuutta, hänen tulisi operoida vanhimmilla tunnetuilla rekonstruktioilla eikä nykysuomen asuilla.

4. Äännevastaavudet eivät ole säännöllisiä

Esimerkiksi sumerin sh:ää vastaa joskus suomen h, joskus s. Vokaalien kohdalla Hakolan sanojen edustus on vielä paljon epäsäännöllisempää: esimerkiksi sumerin a voi vastata suomen a:ta, y:tä, ä:tä, u:ta ja ie:tä.

Toki jokin äänne on saattanut kehittyä eri lailla tietyssä ympäristössä, mutta tällöin on pystyttävä osoittamaan kyseinen äännelaki toimivaksi muissakin tapauksissa. Esimerkiksi kantasuomessa on tapahtunut muutos *ti > *si, eli t on muuttunut s:ksi mutta vain i:n edellä. Näin vaihtelu *kakti : *kakten on kehittynyt vaihteluksi kaksi : kahden (mainitun muutoksen jälkeen tapahtui vielä esim. muutos *kt > ht).

5. Merkitysyhteydet ovat tuulesta temmattuja

Hyvin suuri osa Hakolan sanojen merkitysvastaavuuksista on täysin tuulesta temmattuja: 'alhaalla' ~ 'genitaalit', 'laulaa' ~ 'kieli', 'totella, käskeä, rukoilla' ~ 'kiittää', 'puhe, älykkyys' ~ 'nimi' jne. Kuten tämän sivun alussa esitin, näin vapaan assosiaation avulla sanan mahdollisten merkitysvastineiden joukko kasvaa niin suureksi, että niiden joukosta väkisinkin löytyy jokin samannäköinen sana.

6. Altailainen kielisukulaisuus

Kriittisessä viitekehyksessä altailaisia kieliä (mongoli-, turkkilais- ja tunguusikielet, joskus mukana japani ja korea) ei ole voitu todistaa sukulaisiksi keskenään: niiden yhteiset piirteet ovat pikemminkin seurausta pitkään jatkuneesta rinnakkainelosta.

Vakavasti otettavassa tieteessä nimitystä "altailaiset kielet" käytetäänkin pelkästään typologisessa merkityksessä: kyseiset kielikunnat muistuttavat toisiaan rakenteellisesti olematta silti sukua. Erinomainen opas altailaisten kielikuntien välisiin suhteisiin esihistoriasta nykypäivään on Juha Janhusen kirja Manchuria - An Ethnic History.

7. Typologinen samankaltaisuus ei todista sukulaisuudesta

Typologinen samankaltaisuus, esimerkiksi kielten agglutinoivuus, ei ole todiste kielten sukulaisuudesta: maailmassa on vain neljä erilaista typologiaa, joten rakenteellisia yhtäläisyyksiä syntyy myös sattumalta.

Kieli voi myös kehittyä itsenäisesti kohti toista typologiaa: esimerkiksi uralilaisista kielistä esimerkiksi viro ja saamelaiset kielet ovat kehittyneet kohti flekteeraavaa tyyppiä. Silti suomi on edelleen hyvin agglutinoiva, vaikka viro ja suomi ovat hyvin läheisiä sukukieliä.

Kaikki samaa typologiaa edustavat kielet eivät ole samanlaisia eivätkä muistuta toisiaan yhtä paljon. Esimerkiksi kantaurali muistuttaa eniten ns. altailaisen typologian kieliä kuten kantamongolia, mutta jo selvästi vähemmän muita agglutinoivia kieliä.

8. Samalla menetelmällä saadaan keskenään ristiriitaisia tuloksia

Hakola itse kirjoittaa: "Bomhard on suhtautunut aikaisempiin kirjoihini hyvin myönteisesti ja yhdessä Hodjjat Assadianin kanssa kirjoittamaamme kirjaa hän ilmoitti pitävänsä hyvin hyödyllisenä omille tutkimukselleen - näin siitäkin huolimatta, että hän pitää uralilaisia kieliä lähempänä indoeurooppalaisia ja altailaisia kieliä kuin elamo-dravidakieliä, kun taas meidän käsityksemme mukaan uralilaiset, altailaiset ja dravidakielet ovat lähempänä toisiaan kuin indoeurooppalaisia kieliä kuten ruotsia, venäjää jne."

Hakola ei ole ottanut vertailuunsa mukaan indoeurooppalaisia kieliä, joten hän on "todistanut" uralilaisten kielten olevan sukua altailaisille ja dravidakielille. Bomhard, joka taas on verrannut uralilaisia ja indoeurooppalaisia kieliä, on puolestaan "todistanut" näiden välisen sukulaisuuden.

Tässä vaiheessa hälytyskellojen pitäisi jo soida tutkijan päässä: menetelmä on selvästikin liian vahva - sillä voidaan "todistaa" mitkä kielet tahansa sukulaisiksi eli sillä saavutetaan keskenään risitiriitaisia tuloksia. Sellainen menetelmä, jolla voidaan todistaa mitä tahansa, on yhtä tyhjän kanssa. Sillä ei ole minkäänlaista tieteellistä arvoa.


Lopputuomio

Suurin osa Hakolan aineistosta tulee edellä mainittujen seikkojen perusteella hylätä. Jäljelle jää kuitenkin joitain sellaisia sanoja, jotka ovat esimerkiksi merkitykseltään yhteneviä tai ainakin riittävän läheisiä jatkotutkimusta varten.

Tämä jäljelle jäänyt aineisto tulisi päivittää siten, että ensiksikin mukaan hyväksyttäisiin vain ne suomen sanat, jotka voidaan palauttaa kantauraliin tai suomalais-ugrilaiseen kantakieleen, ja verrattavaksi sanavastineeksi otettaisiin kantakielen eikä nykysuomen äänneasu.

Ne harvat sanat, jotka vielä tämän jälkeen olisivat jäljellä, tulisi ottaa tarkemman äänteellisen tutkimuksen kohteeksi. Mikäli esimerkiksi kantauralin ja sumerin välillä tai kantauralin ja kantamongolin välillä voidaan osoittaa säännöllisiä äännesuhteita ja siten rekonstruoida sellaisia säännöllisiä äännelakeja, joiden tueksi saadaan useita esimerkkejä, on saavutettu kriittiset kriteerit täyttävä positiivinen tutkimustulos.

On kuitenkin korostettava, että tällaisen positiivisen testituloksen tulkinta ei ole yksiselitteinen - se ei siis todistaisi automaattisesti kielten sukulaisuutta. Jos nimittäin kielten muoto-opista ei löydy kriittiset kriteerit täyttäviä aineellisia vastaavuuksia, yhteiset sanat voivat todistaa korkeintaan kantakielten välisistä kontakteista.

Metodisesti uskottavinta on lisäksi tutkia vain kahta kieliryhmää kerrallaan. Tämä johtuu siitä, että useiden kielten edustusta samanaikaisesti veivaamalla tutkija löytää aina jotain yhteistä. Samalla kriittisyys jää yhä kauemmas.

Hakolan tutkimista kielikunnista jonkinlaisia tuloksia voidaan odottaa todennäköisimmin kantauralin ja jonkin altailaisen tyypin kielen, esimerkiksi kantamongolin väliltä, onhan maantieteellinen samoin kuin typologinen välimatka pienin näiden välillä.

Mielikuvitus ja uutteruus ovat ilman muuta kielentutkijalle tärkeitä ominaisuuksia: ilman niitä ei tuloksia näin kaukaisesta menneisyydestä voida saavuttaa. Niitä on kuitenkin käytettävä riittävän kriittisessä ja metodologisesti pätevässä kehyksessä.




Takaisin pääsivulle