Panu Hakolan suduraljan-teoria
Jaakko Häkkinen
(9.2.2006)
Lääkäri, professori emeritus Panu Hakola on harrastuksenaan pyrkinyt selvittämään
suomen kielen kaukaisia sukulaisia. Seuraavissa linkeissä on Hakolan kirjoituksia aiheesta:
http://onet.tehonetti.fi/suomalaisuudenliitto/onet/vanhatsivut/hakola.htm
http://onet.tehonetti.fi/suomalaisuudenliitto/onet/vanhatsivut/hakola2.htm
Hakolan duraljan-teoria pyrkii johtamaan dravidakielet, uralilaiset kielet, altailaiset kielet,
japanin ja ketšuan yhteisestä kantakielestä. Hiljattain Hakola on pyrkinyt liittämään myös
sumerin tähän kokonaisuuteen siten, että sumeri olisi eronnut ensin suduraljanilaisesta
kieliyhteydestä.
Tällainen harrastuneisuus on ilman muuta kannatettavaa - kunhan muistetaan säilyttää
kriittisyys. Eli sen lisäksi, että opetellaan itselle vieraan tieteenalan tutkimusmenetelmät,
opeteltaisiin myös näiden menetelmien rajat, ongelmat ja heikkoudet.
Hakolan käyttämän kielitieteellisen menetelmän suurin heikkous on itse asiassa sen vahvuus.
Vertailevan menetelmän liiallinen vahvuus tarkoittaa, että pystymme helposti rekonstruoimaan
yhteisen kantamuodon kahden minkä tahansa sattumanvaraisesti valitun kielen sanan taustalle,
samoin kuin niiden merkitysten taustalle. Annan seuraavassa tästä esimerkkejä.
Kuvitellaanpa, että meillä on kaksi erikielistä sanaa, "kesto" ja "narad". Nämä sanat
näyttävät täysin erilaisilta, eikä moni edes lähtisi etsimään niiden taustalta yhteistä
kantamuotoa. Sellainen voidaan kuitenkin hyvällä mielikuvituksella rekonstruoida helpostikin:
kesto < *gëstë < *ngësti > *ngësët > *ngazad > narad
Kaikki tässä rekonstruktioketjussa näkyvät äänteenmuutokset ovat foneettisesti
mahdollisia: *ng > k, *ng > n, *ë > e, *ë > a, *s > *z > r jne. Mitkä tahansa kaksi
äännettä voidaan nimittäin aina yhdistää toisiinsa jonkin kolmannen äänteen
kautta - esimerkiksi ng yhdistyy n:ään ääntötavan (nasaalisuuden) kautta ja k:hon
ääntöpaikan (velaarisuuden) kautta. Rajana on vain mielikuvitus.
Hakola ei kuitenkaan rakentele tällaisia rekonstruktioketjuja - hänen sanansa ovat
jopa liian samannäköisiä (tähän palataan jäljempänä). Sen sijaan Hakolan yhdistelyt
perustuvat sanojen merkitykseen.
Merkitysten osalta tilanne on kuitenkin vielä helpompi. Otetaanpa jälleen kaksi
sattumanvaraista merkitystä, vaikkapa 'ala-' ja 'genitaalit'. Näiden yhteys voidaan
loogisesti perustella sillä, että genitaalit sijaitsevat kehon alaosassa. Edelleen
vaikkapa merkitykset 'puhe' ja 'nimi' voidaan yhdistää perustelemalla, että nimihän
annetaan puhumalla.
Toisin sanoen se, että erikielisten sanojen taustalle voidaan rekonstruoida yhteinen
lähtömuoto ja yhteinen merkitys, ei todista kyseisten kielten tai edes kyseisten sanojen
alkuperää yhteiseksi. Tällainen menetelmä ei ole luotettava, koska sillä saadut tulokset
ovat keskenään ristiriitaisia: esimerkiksi suomen ja swahilin sanojen taustalle voitaisiin
rekonstruoida yhteisen "kantakielen" muotoja, jotka poikkeaisivat vaikkapa Hakolan suomen
ja sumerin perusteella rekonstruoimista muodoista.
Kuinka menetelmästä saadaan luotettavampi?
Ensiksikin tarvitaan tietysti kriittisyyttä - on tunnustettava metodin liiallinen vahvuus:
että sillä voidaan "todistaa" mitkä tahansa sattumanvaraisesti valitut kielet
sukulaiskieliksi. Kriittisyys merkitsee myös sitä, että pysyttäydytään vain sellaisissa
merkityksissä, jotka todella vastaavat toisiaan nykykielten tasolla.
On siis hylättävä sellaiset rinnastukset kuin 'ala-' ja 'genitaalit', koska muuten
merkityksen 'ala-' vastineiksi kelpaisivat aivan yhtä hyvin vaikkapa 'jalka', 'polvi',
'varvas', 'kenkä', 'housut', 'maa', 'ruoho', 'savi', 'lapsi', 'mato', 'myyrä' jne. - eli
mikä tahansa asia, joka vain on katsojan kannalta alhaalla. Tällöin mistä tahansa kielestä
olisi löydettävissä jokin suunnilleen samannäköinen sana, joka merkitykseltäänkin sopisi
vastineeksi - äänteitä on olemassa vain rajallinen määrä, joten jokaisesta maailman
kielestä löytyy samannäköisiä sanoja.
Myös äänneasun osalta on pyrittävä kriittisyyteen: on etsittävä muita tapauksia, joissa
vallitsee samanlainen äännesuhde. Jos nimittäin kyseessä todella olisi kielisukulaisuus,
olisi kielellinen eriytyminen tapahtunut säännöllisten äänteenmuutosten kautta.
Esimerkiksi suomen sanoja "kala" ja "pata" vastaavat säännöllisesti hantin sanat "kuul"
ja "puut". Kummallakin taholla sattumoisin juuri nämä konsonantit ovat säilyneet ennallaan,
mutta hantissa vokaalisto on käynyt läpi suuren muutoksen: varhaisimpiin yhteisiin
kantakieliin voidaan nimittäin muidenkin sukukielten edustus huomioon ottaen rekonstruoida
lähtöasut *kala ja *pata.
Toiseksi on otettava huomioon se, mitä tuloksia tällä menetelmällä on saatu kriittisesti
käytettynä. Tämä tarkoittaa sellaisia tapauksia, joissa ei ole tyydytty pelkästään sanojen
vertailuun, koska sanoja tunnetusti helposti lainataan kielestä toiseen.
Sen sijaan kieliopilliset ainekset, esimerkiksi sijapäätteet, lainautuvat paljon
harvemmin. Jos siis kahden kielen sijapäätteitä ja muita aineksia voidaan palauttaa
yhteiseen kantamuotoon sanaston avulla selvitettyjen säännöllisten äännesuhteiden
perusteella, ollaan jo paljon lähempänä kielisukulaisuuden todistamista.
Hakola vs. vallitseva näkemys
Hakolan tulokset, jotka siis on saavutettu täysin ilman kriittisyyttä, ovat pahasti
ristiriidassa niiden tulosten kanssa, jotka on saatu menetelmän kriittisellä soveltamisella.
Vahvimmin perusteltu teoria on se, että uralilainen kantakieli voidaan sijoittaa Volgan
ja Ural-vuoriston väliselle alueelle ja aikaisintaan vuoden 4000 eaa. tienoille. Hakolan
näkemyksen mukaan suduraljania (sumerin, dravidakielten, uralilaisten kielten, altailaisten
kielten, japanin ja Andien ketšuan yhteistä kantakieltä) olisi puhuttu joskus kuparikaudella,
eli kieli olisi suunnilleen saman ikäinen kuin kilpailevan teorian kantaurali.
Koska teoriat ovat näin ollen ristiriidassa keskenään, toisen niistä täytyy olla väärässä.
Edeltä on jo käynyt selväksi, että Hakola käyttää menetelmäänsä erittäin kritiikittömästi
eikä hän vertaa kieliopillisia aineksia vaan ainoastaan irrallisia sanoja. Jo tälläkin
perusteella on selvää, että Hakolan teoria jää vertailussa häviölle. Seuraavassa käsittelen
muutamia muita seikkoja, jotka heikentävät Hakolan teorian uskottavuutta.
1. Sanat ovat liian samannäköisiä
Kun verrataan esimerkiksi suomen ja unkarin vanhoja yhteisiä sanoja, havaitaan niiden
olevan hyvin erinäköisiä. Esimerkiksi suomen sanan "jänne" vastine on unkarissa asussa
"ideg", sanan "suoni" vastine taas "ín".
Toki jotkin äänteistä ovat säilyneet muita paremmin, mutta Hakolan aineistossa kaikki
sanat ovat aivan liian samannäköisiä. Mitä kaukaisempi todellinen sukulaisuus on kyseessä,
sitä vähemmän kielten sanat nykytasolla muistuttavat toisiaan. Hakolan aineiston sanojen
liiallinen samannäköisyys johtuu selvästikin siitä, että hän on liian kritiikitön
merkitysvastineita etsiessään.
2. Suomen sanan alkuperä on jätetty huomiotta
Hakola palauttaa suduraljanilaiseen kantakieleen sellaisiakin suomen kielen sanoja,
joiden joko tiedetään olevan suomessa nuoria lainasanoja tai joita ei muuten voida
palauttaa kantauraliin. Koska Hakola ei kiistä uralilaista kielisukulaisuutta, hän
voisi hyväksyä aineistoonsa ainoastaan sanoja, jotka voidaan palauttaa säännöllisesti
kantauraliin.
Apuneuvoja suomen sanojen alkuperän ja kielikunnan sisäisen levinneisyyden selvittämiseen
ovat Suomen kielen etymologinen sanakirja ja uunituore Suomen sanojen
alkuperä - nämä löytyvät useimpien kuntien kirjastoista, vaikka niitä ei yleensä
saakaan kotilainaan.
3. Suomen uralilaisten sanojen alkuperäinen äänneasu on jätetty huomiotta
Niissäkin sanoissa, jotka palautuvat kantauraliin, on Hakola jättänyt kantauralin asun
huomiotta. Niinpä Hakola vertaa sumerin sanaa abba 'isä' suomen sanaan appi, joka
kuitenkin oli vielä kantauralissa asussa *ïppi.
Koska Hakola ei pyri kiistämään uralilaisten kielten keskinäistä sukulaisuutta, hänen
tulisi operoida vanhimmilla tunnetuilla rekonstruktioilla eikä nykysuomen asuilla.
4. Äännevastaavudet eivät ole säännöllisiä
Esimerkiksi sumerin sh:ää vastaa joskus suomen h, joskus s. Vokaalien kohdalla Hakolan
sanojen edustus on vielä paljon epäsäännöllisempää: esimerkiksi sumerin a voi vastata
suomen a:ta, y:tä, ä:tä, u:ta ja ie:tä.
Toki jokin äänne on saattanut kehittyä eri lailla tietyssä ympäristössä, mutta tällöin
on pystyttävä osoittamaan kyseinen äännelaki toimivaksi muissakin tapauksissa.
Esimerkiksi kantasuomessa on tapahtunut muutos *ti > *si, eli t on muuttunut s:ksi
mutta vain i:n edellä. Näin vaihtelu *kakti : *kakten on kehittynyt vaihteluksi
kaksi : kahden (mainitun muutoksen jälkeen tapahtui vielä esim. muutos *kt > ht).
5. Merkitysyhteydet ovat tuulesta temmattuja
Hyvin suuri osa Hakolan sanojen merkitysvastaavuuksista on täysin tuulesta temmattuja:
'alhaalla' ~ 'genitaalit', 'laulaa' ~ 'kieli', 'totella, käskeä, rukoilla' ~ 'kiittää',
'puhe, älykkyys' ~ 'nimi' jne. Kuten tämän sivun alussa esitin, näin vapaan assosiaation
avulla sanan mahdollisten merkitysvastineiden joukko kasvaa niin suureksi, että niiden
joukosta väkisinkin löytyy jokin samannäköinen sana.
6. Altailainen kielisukulaisuus
Kriittisessä viitekehyksessä altailaisia kieliä (mongoli-, turkkilais- ja tunguusikielet,
joskus mukana japani ja korea) ei ole voitu todistaa sukulaisiksi keskenään: niiden
yhteiset piirteet ovat pikemminkin seurausta pitkään jatkuneesta rinnakkainelosta.
Vakavasti otettavassa tieteessä nimitystä "altailaiset kielet" käytetäänkin pelkästään
typologisessa merkityksessä: kyseiset kielikunnat muistuttavat toisiaan rakenteellisesti
olematta silti sukua. Erinomainen opas altailaisten kielikuntien välisiin suhteisiin
esihistoriasta nykypäivään on Juha Janhusen kirja Manchuria - An Ethnic History.
7. Typologinen samankaltaisuus ei todista sukulaisuudesta
Typologinen samankaltaisuus, esimerkiksi kielten agglutinoivuus, ei ole todiste kielten
sukulaisuudesta: maailmassa on vain neljä erilaista typologiaa, joten rakenteellisia
yhtäläisyyksiä syntyy myös sattumalta.
Kieli voi myös kehittyä itsenäisesti kohti toista typologiaa: esimerkiksi uralilaisista
kielistä esimerkiksi viro ja saamelaiset kielet ovat kehittyneet kohti flekteeraavaa
tyyppiä. Silti suomi on edelleen hyvin agglutinoiva, vaikka viro ja suomi ovat hyvin
läheisiä sukukieliä.
Kaikki samaa typologiaa edustavat kielet eivät ole samanlaisia eivätkä muistuta toisiaan
yhtä paljon. Esimerkiksi kantaurali muistuttaa eniten ns. altailaisen typologian kieliä
kuten kantamongolia, mutta jo selvästi vähemmän muita agglutinoivia kieliä.
8. Samalla menetelmällä saadaan keskenään ristiriitaisia tuloksia
Hakola itse kirjoittaa: "Bomhard on suhtautunut aikaisempiin kirjoihini hyvin
myönteisesti ja yhdessä Hodjjat Assadianin kanssa kirjoittamaamme kirjaa hän ilmoitti
pitävänsä hyvin hyödyllisenä omille tutkimukselleen - näin siitäkin huolimatta, että
hän pitää uralilaisia kieliä lähempänä indoeurooppalaisia ja altailaisia kieliä kuin
elamo-dravidakieliä, kun taas meidän käsityksemme mukaan uralilaiset, altailaiset ja
dravidakielet ovat lähempänä toisiaan kuin indoeurooppalaisia kieliä kuten ruotsia,
venäjää jne."
Hakola ei ole ottanut vertailuunsa mukaan indoeurooppalaisia kieliä, joten hän on
"todistanut" uralilaisten kielten olevan sukua altailaisille ja dravidakielille.
Bomhard, joka taas on verrannut uralilaisia ja indoeurooppalaisia kieliä, on puolestaan
"todistanut" näiden välisen sukulaisuuden.
Tässä vaiheessa hälytyskellojen pitäisi jo soida tutkijan päässä: menetelmä on
selvästikin liian vahva - sillä voidaan "todistaa" mitkä kielet tahansa sukulaisiksi eli
sillä saavutetaan keskenään risitiriitaisia tuloksia. Sellainen menetelmä, jolla
voidaan todistaa mitä tahansa, on yhtä tyhjän kanssa. Sillä ei ole minkäänlaista
tieteellistä arvoa.
Lopputuomio
Suurin osa Hakolan aineistosta tulee edellä mainittujen seikkojen perusteella hylätä.
Jäljelle jää kuitenkin joitain sellaisia sanoja, jotka ovat esimerkiksi merkitykseltään
yhteneviä tai ainakin riittävän läheisiä jatkotutkimusta varten.
Tämä jäljelle jäänyt aineisto tulisi päivittää siten, että ensiksikin mukaan
hyväksyttäisiin vain ne suomen sanat, jotka voidaan palauttaa kantauraliin tai
suomalais-ugrilaiseen kantakieleen, ja verrattavaksi sanavastineeksi otettaisiin
kantakielen eikä nykysuomen äänneasu.
Ne harvat sanat, jotka vielä tämän jälkeen olisivat jäljellä, tulisi ottaa tarkemman
äänteellisen tutkimuksen kohteeksi. Mikäli esimerkiksi kantauralin ja sumerin välillä
tai kantauralin ja kantamongolin välillä voidaan osoittaa säännöllisiä äännesuhteita ja
siten rekonstruoida sellaisia säännöllisiä äännelakeja, joiden tueksi saadaan useita
esimerkkejä, on saavutettu kriittiset kriteerit täyttävä positiivinen tutkimustulos.
On kuitenkin korostettava, että tällaisen positiivisen testituloksen tulkinta ei ole
yksiselitteinen - se ei siis todistaisi automaattisesti kielten sukulaisuutta. Jos
nimittäin kielten muoto-opista ei löydy kriittiset kriteerit täyttäviä aineellisia
vastaavuuksia, yhteiset sanat voivat todistaa korkeintaan kantakielten välisistä
kontakteista.
Metodisesti uskottavinta on lisäksi tutkia vain kahta kieliryhmää kerrallaan. Tämä
johtuu siitä, että useiden kielten edustusta samanaikaisesti veivaamalla tutkija löytää
aina jotain yhteistä. Samalla kriittisyys jää yhä kauemmas.
Hakolan tutkimista kielikunnista jonkinlaisia tuloksia voidaan odottaa todennäköisimmin
kantauralin ja jonkin altailaisen tyypin kielen, esimerkiksi kantamongolin väliltä,
onhan maantieteellinen samoin kuin typologinen välimatka pienin näiden välillä.
Mielikuvitus ja uutteruus ovat ilman muuta kielentutkijalle tärkeitä ominaisuuksia:
ilman niitä ei tuloksia näin kaukaisesta menneisyydestä voida saavuttaa. Niitä on
kuitenkin käytettävä riittävän kriittisessä ja metodologisesti pätevässä kehyksessä.
Takaisin pääsivulle
|