Kielellisesti köyhä muinaisuus?
Eräs seikka monissa alkuperätutkijoissa hämmästyttää: heidän muinaisen maailmansa
kielellinen köyhyys. Esimerkiksi Kalevi Wiik olettaa jääkauden jälkeen Euroopassa
puhutun tasan kolmea erisukuista kieltä: baskilaista, indoeurooppalaista ja uralilaista.
Tällainen näkemys on melko yllättävä siihen nähden, että Euroopassa tiedetään puhutun vielä
pari vuosituhatta sitten useita näihin kielikuntiin kuulumattomia kieliä. Toki on mahdollista,
että Välimeren ympäristön "vieraat" kielet, sellaiset kuin etruski, pelasgi, pohjoispikeeni,
ibeeri jne. ovat levinneet alueelle vasta myöhemmin, paljon jääkauden jälkeen esimerkiksi
Afrikasta tai Lähi-idästä.
Mutta tällainen selitys ei kuitenkaan sovi esimerkiksi siihen paleoeurooppalaiseen kieleen,
joka Lapissa hävisi kantasaamen ekspansion jalkoihin alle 2 000 vuotta sitten (Aikio 2004),
eikä niihin kieliin, joita on puhuttu pohjoisessa Keski-Euroopassa ennen alueen
indoeurooppalaistumista (Schrijver 2001). Euroopassa on siis kiistämättä ollut useampaan
kielikuntaan kuuluvia kieliä.
Jos asiaa yhtään pidemmälle ajattelee, tämä on oikeastaan looginen välttämättömyys.
Esimerkiksi Juha Janhunen on käsitellyt tätä asiaa perusteellisesti kirjassaan
Manchuria - An Ethnic History (Janhunen 1996); seuraavassa tiivistän asian omin sanoin.
Jokaisen laaja-alaisen kielikunnan taustalla on suppea-alainen kantakieli; suppea-alainen
siksi, että jokainen kieli syntyy alun perin suppealla alueella. Toisin sanoen niistä
alueista, joilla nykyään puhutaan uralilaista kieltä, on kaukana menneisyydessä vain
yhdellä puhuttu kantauralia. Kaikilla muilla nykyisin uralilaisilla alueilla on siis
puhuttu aiemmin muita kieliä. (Tätä olen selventänyt laajemmin kirjoituksessani
Uralilaisen kantakielen tutkiminen [PDF]).
Vauhtisokeutta?
Monet alkuperätutkijat, jotka eivät riittävässä määrin tunne näitä kielellisiä
lainalaisuuksia, ovat antaneet nykytilanteen hämätä itseään: he olettavat, että myös
menneisyydessä Euroopassa on puhuttu vain baskilaisia, indoeurooppalaisia ja uralilaisia
kieliä. Koska arkeologinen ja/tai geneettinen jatkuvuus näyttää olevan kaikkialla ilmeinen,
he venyttävät näiden kielikuntien laajat puhuma-alueet naurettavan kauas menneisyyteen.
Arkeologinen jatkuvuus ei kuitenkaan vastaa kielellistä jatkuvuutta vaan pikemminkin
kielellistä epäjatkuvuutta. Kielitieteen tulosten perusteella tiedetään, että vielä 6 000
vuotta sitten kantaurali ja kantaindoeurooppa olivat suppealla alueella puhuttuja
kieliä - on siis täysin perusteetonta olettaa niitä puhutun valtavan laajalla alueella
jo jääkauden aikana.
Hyvä esimerkki nykytilanteen aiheuttamasta sokeudesta - jonka olisi voinut välttää
perehtymällä tarkemmin aiheeseen eli kieleen - on juuri Euroopan nykyisen kielitilanteen
heijastaminen jääkauden maksimin aikaisiin ns. refugioihin (alueisiin joille väestö pakeni
kylmää). Tällaisia refugioita oletetaan yleensä olleen Euroopassa kolme: Iberiassa (Espanjan
tienoilla), Balkanilla (Kreikan tienoilla) ja Ukrainassa. Näihin refugioihin esimerkiksi
Kalevi Wiik yhdistää vastaavassa järjestyksessä baskilaisen, indoeurooppalaisen ja
uralilaisen kielen - ja nyt puhutaan ajasta 14 000 - 18 000 (!) vuotta ennen
kielentutkimuksen tuntemia kantauralin ja kantaindoeuroopan rekonstruktiotasoja
(jotka siis ajoitetaan vuoden 4000 eaa. tienoille).
Ensinnäkin on jo täysin perusteetonta olettaa, että refugioihin vetäytynyt väki, joka
tämän sivun alun perusteella on puhunut useita erisukuisia kieliä, olisi kaikissa refugioissa
päättänyt, että siirrytäänpä käyttämään vain yhtä kieltä per refugio. Refugiot olivat nimittäin
riittävän isoja mahduttamaan alueelleen useita puhuma-alueita (puhuma-alueiden koosta
ks. alempana).
Ja vaikka tuolloin olisikin siirrytty yhden kielen käyttöön, sitä ei voisi esimerkiksi
Ukrainan refugion kohdalla nimittää kantauraliksi. Uralilainen sukulaisuus voidaan erottaa
noin 6 000 vuoden takaa; refugioissa olisi siis ehtinyt tästä ensimmäisestä yhteisestä
kielestä vuonna 22 000 eaa. lukien kulua 3 kertaa 6 000 vuoden aika ennen varsinaista
kantauralia.
Oletetaanpa, että vuonna 22 000 eaa. on vain yksi kieli, A. 6 000 vuoden aikana se kehittyy
sisäisesti hyvin hajanaiseksi kielikunnaksi. Tässä vaiheessa, vuonna 16 000 eaa., kaksi
sen tytärkielistä, B ja C, muuttuu ekspansiivisiksi muodostuen uusiksi kantakieliksi.
Seuraavan 6 000 vuoden syklin aikana, vuoteen 10 000 eaa. tultaessa, B ja C ovat jo
hajanaisia kielikuntia, joiden keskinäinen sukulaisuus ei ehkä ole enää todistettavissa.
Tässä vaiheessa kaksi B:n tytärkieltä, D ja E, sekä kaksi C:n tytärkieltä, F ja G,
aloittavat ekspansion, ja vuoteen 6 000 eaa. tultaessa meillä on suuri joukko kielikuntia
(ekspansiivisia kieliä saattaa hyvin olla enemmänkin kuin kaksi per taso), joiden keskinäinen
sukulaisuus ei ole enää luotettavasti erotettavissa. Kantaurali saattaisi olla yhden
tällaisen kielikunnan yksi vähäinen tytärkieli.
Tiivistäen voidaan sanoa, että väite, jonka mukaan jossakin jääkauden maksimin aikaisessa
refugiossa puhuttiin kantauralia, osoittaa täydellistä tietämättömyyttä kielen
käyttäytymisestä ja yhtä täydellistä piittaamattomuutta kielitieteen tuloksista.
Puhuma-alue
Tässä kappaleessa käsiteltäviä asioita on sivunnut esimerkiksi Juha Janhunen (2005).
Miten puhuma-alue määritellään? Tapauskohtaisesti: mitään vakiintunutta käytäntöä ei ole.
Voidaan esimerkiksi ajatella, että nykyinen Suomi on suomen kielen puhuma-alue. Valtiollinen
ajattelu ei kuitenkaan toimi hyvin muinaisuuden maailmassa, joten on etsittävä
toisenlaisia määritelmiä.
Suomesta löytyy kaksi hyvää esimerkkiä: inarinsaame ja koltansaame. Ne ovat selvästi
erillisiä kieliä, ja niitä puhuvat väestöt myös kokevat kuuluvansa eri etnoksiin.
Erillinen identiteetti taas on seurausta sekä kielellisestä että kulttuurisesta
(esimerkiksi elinkeinollisesta ja uskonnollisesta) erilaisuudesta. Kummankin kielen
puhujamäärä kuuluu suuruusluokkaan "noin 500". Kielten puhuma-alueet ovat vastaavasti
suppeita, keskittyen Inarinjärven ympäristöön.
Puhujamääriltään tämän suuruusluokan kielet saattavat olla hyvinkin elinvoimaisia:
ellei ulkopuolista painetta sulautua valtaväestöön ilmene tai sitä pystytään vastustamaan,
kieli säilyy elävänä.
Menneisyydessä tämänkokoiset kieliyhteisöt ovat olleet yleisempiä kuin nykyään.
Tästä seuraa, että esimerkiksi kivikaudella Suomen alueella on voinut olla kymmeniä
puhuma-alueita, joilla on voinut elää erisukuisia kieliä puhuvia väestöjä.
Entäs sitten ne 10 000 kilometrin laajuisella jäänreunan eteläpuolisella tasangolla
eläneet kantauralilaiset mammutinmetsästäjät? Useinhan on vedottu siihen, että muinaiset
metsästäjä-keräilijät tarvitsivat suuria nautinta-alueita, mistä seurasi laaja puhuma-alue.
Mutta että Englannista Uralille?
Kun tarkastellaan Euraasian havumetsävyöhykkeen viime aikoihin asti perinteisten
pyyntielinkeinojen varassa eläneitä kansoja, voidaan sanoa että 100 kertaa 100 kilometriä
riittää vallan mainiosti elinkeinoreviiriksi. Täällä satojentuhansien järvien maassa
kannattaa myös muistaa, että kalastus on ollut varmempi elinkeino kuin metsästys;
kalastusta harjoittavat väestöt ovat saattaneet elää pysyvillä asuinpaikoilla nauttien
vain päivämatkan sisällä olevia alueita.
Jos siis ajatellaan yhden puhuma-alueen olleen suunnilleen tuo 10 000 neliökilometriä,
on Suomen kokoiselle alueelle mahtunut lähes 40 puhuma-aluetta. Karkeasti voidaan ajatella
yhden kielen murteita puhutun vaikkapa viidellä alueella, ja saman sukuisia kieliä
keskimäärin vaikkapa viidellätoista alueella, joten täällä on hyvinkin voitu puhua
vaikkapa kolmeen eri kielikuntaan kuuluvia kieliä.
Takaisin pääsivulle
|