Keitä olivat lappalaiset?

28.12.2008



Muutamia käytettyjä termejä:
etnonyymi = kansannimi, heimonnimi
endonyymi = kansan itsestään käyttämä etnonyymi
eksonyymi = muiden kansasta käyttämä etnonyymi
etnotoponyymi = paikannimi joka sisältää etnonyymin


Tavallinen eteläsuomalainen viittaa nimityksellä lappalainen kaikkiin Lapissa asuviin. Lapin suomalaiset puolestaan katsovat olevansa lappilaisia ja viittaavat nimityksellä lappalainen vain saamelaisiin. Saamelaiset taas pitävät koko nimitystä halventavana ja kutsuvat itseään saamelaisiksi.

Tällä perusteella voidaan ottaa selvittelyn lähtökohdaksi se tieto, että nimityksellä lappalainen on viitattu saamelaisiin ja että nimitystä ovat käyttäneet ainakin Lapin suomalaiset. Ajassa ja paikassa taaksepäin mentäessä tilanne ei kuitenkaan ole enää yhtä selvä. Eteläisestäkin Suomesta tunnetaan Lappi-paikannimiä ja tarinoita lappalaisista, mutta tämä yksinään ei riitä todistamaan että sielläkin lappalaisilla olisi viitattu juuri saamelaisiin.


1. Nimityksen levinneisyys

Etelä-Suomi

Saamelaisten omakielinen endonyymi (sapmelash, sämmilash jne.) on meikäläisen endonyymin hämäläinen äänteellinen vastine: sanat voidaan palauttaa yhteiseen suomalais-saamelaisen kantakielen (käytännössä vielä kantauralin murre) asuun *shämälängc'i. Jossain vaiheessa menneisyydessä siis saamelaisten ja hämäläisten esivanhemmat ovat käyttäneet itsestään samaa nimitystä. Tämä muinainen hämäläis-saamelainen yhteisö on paikannettava Etelä-Suomeen, koska hämäläisasutus levisi tätä pohjoisemmaksi vasta rautakauden lopulla.

Lisäksi Etelä-Suomessa on saamelaisperäisiä paikannimiä (Aikio 2008), ja paikannimistön todistus yhdessä edellä käsitellyn etnonyymin kanssa sallii meidän käyttävän nimitystä saamelainen jo Etelä-Suomen saamenkielisestä väestöstä. Voidaan myös hyvin olettaa täälläkin juuri saamelaisiin viitatun nimityksellä ”lappalainen”. Muussa tapauksessa pitäisi selittää, keitä sitten olisivat olleet etelän ”lappalaiset” ja millä toisella nimellä etelän saamenkielisiin olisi viitattu.

On muistettava, että saamelaisuus määrittyy eri lailla riippuen tutkimuskohteesta. Esimerkiksi arkeologi Matti Huurteen mukaan etelän saamenkieliset eivät olisi saamelaisia, koska heidän kulttuurinsa oli aivan erilainen kuin Lapin nykyisillä saamelaisilla. Kulttuurin tasolla siis nykysaamelaiset jatkavat pääosin Lapin ikiaikaista kulttuuria, mutta nykysaamelaisten kieli on kuitenkin vasta pari vuosituhatta sitten levinnyt Lappiin Etelä-Suomesta (Aikio & Aikio 2004). Tässä tapauksessa kuitenkin itse etnonyymi saamelainen on tunnettu jo Etelä-Suomessa, joten nimitys on ollut sidoksissa kieleen eikä kulttuuriin. Etnisen identiteetin jatkuvuutta voidaan seurata juuri endonyymin kautta, joten Etelä-Suomen saamenkielisiä voidaan perustellusti kutsua saamelaisiksi.

Skandinavia

Skandinaavit ovat viitanneet lappi-nimityksellä yksinomaan saamelaisiin. Muinaisruotsissa sana oli lapper, muinaisislannissa lappir.

Karjala ja Pohjois-Venäjä

Pohjoisvenäläiset ovat viitanneet sanalla lop’ / lopar’ sekä saamelaisiin että nenetseihin, mutteivät tiettävästi karjalaisiin tai muihin itämerensuomalaisiin. Pohjois-Venäjä on kuitenkin venäläistynyt vasta 1200-luvulta alkaen, mitä ennen alue oli kieleltään pääosin itämerensuomalaista ja vähäisemmässä määrin ehkä saamelaiseksikin luonnehdittavaa. Kyseessä on siis mitä ilmeisimmin venäläisten alueen aikaisemmilta itämerensuomalaisilta asukkailta käyttöön perimä eksonyymi, jolla on viitattu ei-itämerensuomalaiseen (ja ei-venäläiseen) väestöön.

Karjalassa tiedetään nimitystä lappi tai lappalainen käytetyn yleensä puhujan pohjoispuolisista asukkaista, olivatpa nämä saamelaisia tai karjalaisia. Historiallisesti karjalainen ”alkukoti” paikannetaan Laatokan luoteisrannoille, ja tämän alueen pohjoispuolella on ollut saamenkielistä asutusta. Niinpä ainakin pohjoisissa karjalaisissa on ilmeinen saamelainen osatekijä, vaikka todennäköisesti myös mainittu Sydän-Karjala on aikaisemmin ollut saamenkielistä.

On siis mahdollista, että eksonyymi lappalainen on säilynyt eteläisempien karjalaisten käytössä viittaamassa pohjoisempaan asujaimistoon vaikka se karjalaistuikin. Eksonyymi voi periytyä myös endonyymiksi: pohjoisvenäläisten joukossa on edelleen henkilöitä, jotka identifioituvat tšuudeiksi vaikkeivät kielensä ja kulttuurinsa osalta eroa lainkaan alueen venäläisistä (Saarikivi 2008: 58). On huomionarvoista, ettei minkään itämerensuomalaisen kansan tiedetä koskaan nimittäneen itseään tšuudeiksi, vaan se on ollut muiden heistä käyttämä eksonyymi.

Suomenlahden eteläpuoli

Lappi-sanueeseen liittynee myös pari nimitystä Suomenlahden eteläpuolelta. Inkerin virosta tunnetaan nimitys lappalainen merkityksessä ’hiitolainen; para’ ja viron koillismurteista lapuline ’kuokkavieras’, lapulised ’tarunomainen kansa, jonka kerrotaan koirankuonolaisten kanssa hävittäneen maata’. Erityisen mielenkiintoista on, että merkitys liittyy tarunomaiseen kansaan tai olentoryhmään. Epäilemättä nimityksen taustalla tässäkin tapauksessa on hämärtynyt tieto itämerensuomalaisille vieraasta kansasta, mutta olennaista on, onko tieto ajallisesti vai paikallisesti kaukaista heijastumaa. Ensimmäisessä tapauksessa se kertoisi Peipsijärven–Inkerin alueen muinaisesta etnisestä tilanteesta, jälkimmäisessä se olisi pohjoisempaa kulkeutunutta tietoa saamelaisista.


2. Nimityksen ikä

Lappi-nimitys ei voi olla millään taholla kovin vanha. Jo nimityksen levikin rajoittuminen Pohjois-Venäjälle ja Pohjois-Skandinaviaan estää palauttamasta sitä edes viimeisimpiin sikäläisiin indoeurooppalaisiin kantakielivaiheisiin (vastaavasti kantaslaavi ja kantaskandinaavi). Levinneisyys itämerensuomessa sen sijaan on hieman laajempi, mutta myöskään kantasuomeen ei sanaa voi perustellusti palauttaa, koska siltä puuttuvat vastineet etelävirosta ja liivistä, jotka näyttävät jo varhain eronneen kantasuomalaisesta yhteydestä (tästä Kallio 2007). Myös äänteellisin perustein sana on kantasuomea nuorempi: se taipuu lappi : lapin eikä niin kuin vanhat sanat sappi : sapen.

Sana on siis nuori tulokas kaikissa alueen kielissä. Se on omaksuttu käyttöön siinä vaiheessa kun itämerensuomalaiset ja skandinaaviset kielet olivat jo ainakin alueellisesti selvästi eriytyneitä – se ei siis ole voinut levitä käyttöön ainakaan ennen vuotta 500 jaa. Myös historialliset maininnat ovat melko myöhäisiä: Fundinn Noregr -saga ja Saxo Grammaticus mainitsevat nimityksen 1100-luvun lopulla. Tämä antaa kuitenkin vain rajan, jota ennen sana on levinnyt käyttöön. Karkeasti sanan leviäminen voidaan siis ajoittaa jotakuinkin viikinkiaikaan, ensimmäisen vuosituhannen viimeisille vuosisadoille.


3. Nimityksen alkuperä

Lappi-nimitystä muistuttava sana tavataan sekä skandinaavista että itämerensuomesta. Nimitykseen on yhdistetty itämerensuomen sanue lappea ~ lape : lappeen ’sivu, kylki’. Vepsässä ja virossa tavataan myös merkitystä ’syrjässä oleva’, mitä on haluttu olettaa myös oletetun lappi-johdoksen motiiviksi. On esitetty, että nimityksellä lappalainen olisi viitattu elinkeinoltaan poikkeaviin syrjäseutujen metsästäjiin erotuksena viljelevistä rintamaiden asukkaista.

Tässä selityksessä on kuitenkin merkittäviä ongelmia:

  • 1) Sanaa lappi ’syrjäseutu’ ei murteista tunneta.
  • 2) Johtosuhde lappe- --> lappi on tuntematon.
  • 3) Nimitys näyttää aiemmin esitetyn perusteella olleen jo alun perin etnonyymi (eksonyymi).
  • 4) Lappalaiset näyttävät ainakin Länsi-Suomessa viljelleen maata, joten perusteita elinkeinolliselle erolle ei ole (Salo 2000).

Näillä perusteilla selitys onkin hylättävä. Samannäköisyys lape-sanueeseen näyttää olevan sattumaa.

Uskottavampi vaihtoehto löytyykin skandinaaviselta puolelta. Skandinaavit olisivat kääntäneet saamelaisten omakielisen nimityksen vuowjoš, joka juontuu sanasta vuowje ’kiilanmuotoinen kangastilkku’, vastaavanmerkityksisellä oman kielensä sanalla: muinaisruotsin lapper, muinaisislannin lappir ’kangastilkku’ (josta nykyruotsin lapp, josta edelleen suomen lappu). Rinnakkaistapauksena mainittakoon, että muinaisvirolainen maakunta Waiga, joka on suomen sanan vaaja ’kiila’ vastine kaakkoisvirolaisissa murteissa, on käännetty muinaisvenäläisissä lähteissä samoin ’kiilaa’ merkitsevällä sanalla nimeksi Klin’. (Grünthal 1997.)

Kun otetaan huomioon sanan ikäys karkeasti viikinkiaikaan ja levikki Suomenlahden pohjukan molemmin puolin, Pohjois-Venäjällä ja Pohjois-Skandinaviassa, sana sopisi mitä luontevimmin idäntien varjagikauppiaiden kääntämäksi ja levittämäksi eksonyymiksi saamelaisista. Vaikka tarkkaa syntypaikkaa ei voidakaan tietää, todennäköisimmältä tuntuu Suomenlahden pohjukan ympäristö, lähinnä pohjoispuoli, koska saamelaisia ei tiedetä asuneen Suomenlahden eteläpuolella.

Nimityksen kääntymiselle (saamesta skandinaaviin) ja leviämiselle (itämerensuomalaisten käyttöön) otollinen tilanne vallitsi oikeastaan koko Laatokalta Länsi-Suomeen ulottuvalla alueella: täällä asui tai ainakin toimi rannikolla itämerensuomalaisia, näiden lomassa saamelaisia ja alueella kävivät kauppaa skandinaaviset varjagit. Myös nimityksen merkityksen hämärtymisen ja myytistymisen Suomenlahden eteläpuolella selittäisi hyvin sen alkuperäisen tarkoitteen (= saamelaisten) sijoittuminen Suomenlahden pohjoispuolelle.

Nimityksen leviämisen toinen aalto Pohjois-Venäjälle ja Pohjois-Skandinaviaan lienee itämerensuomalaisten ansiota. Itämerensuomalaiset lienevät levittäytyneet Pohjois-Venäjälle pääasiassa vasta 1000-luvulla, hieman ennen slaaveja, koska osa alueen substraattinimistöstä heijastaa jo selvästi eriytynyttä karjalaistyyppistä kielimuotoa ja koska karjalainen ekspansio Laatokalta pohjoiseen ei ole alkanut ainakaan ennen tätä aikaa (vaikka vanhakantaisemmastakin itämerensuomalaisesta kielimuodosta näyttää jääneen joitain paikannimiä; Saarikivi 2006). Pohjois-Skandinaviaan Perämeren ympäristöön puolestaan on asettunut hämäläisiä suunnilleen 1000-luvulla, kun taas ruotsalaiset ehtivät alueelle vasta keskiajalla joitain satoja vuosia myöhemmin.

Norjalaisten osuuttakaan ei kuitenkaan voida sulkea pois. Muinaisnorjassa on ilmeisesti tunnettu lappi-nimitys (koska muinaisislannissakin lappir), joten pohjoisimman Skandinavian Lappi-paikannimet saattavat olla myös muinaisnorjalaisten antamia. Lisäksi norjalaiset löysivät jo 800-luvulla meritien Vienanmerelle ja Bjarmiaan, joten yhteys Pohjois-Venäjällekin heillä on. Toisaalta norjalaiset nykyään käyttävät saamelaisista finni-nimitystä.

Koska Etelä-Suomen ja Karjalan itämerensuomalaisilla oli jatkuvat ja läheiset suhteet saamelaisiin ja he ovat olleet näiden lähinaapureita Perämereltä Viena-joen suulle, saamelaisiin viittaava lappi-eksonyymi on todennäköisesti kulkeutunut kauemmas juuri itämerensuomalaisten mukana, samalla kun itämerensuomalais-saamelainen kieliraja siirtyi pohjoisemmaksi.

Eteläisemmässä Skandinaviassa sen sijaan Lappi-nimet ovat mitä ilmeisimmin ruotsalaisten antamia. Mikäli nimitys tosiaan on ruotsalaisten varjagien kääntämä, se on jo varhain tunnettu myös etelämpänä Ruotsissa.


4. Yhteenveto

Nimitys lappi, lappalainen näyttää todennäköisimmin olevan skandinaavien käännös saamelaisten harvinaistuneesta endonyymistä vuowjoš (joka Etelä-Suomen saamelaisilla on voinut vielä olla yleisempi). Sen sijaan niin kielellisiin kuin historiallisiinkin tosiseikkoihin paljon huonommin sopii selitys, että nimitys olisi johdettu lape-sanasta ja merkinnyt alkuaan 'syrjäseudun asukasta' ilman etnistä erontekoa.

Nimitys on syntynyt todennäköisimmin suunnilleen viikinkiajalla (800-1000 jaa.) ehkä Karjalankannaksen tienoilla, mistä se levisi laajemminkin lähikansojen käyttöön. Nimityksen alkuperäinen merkitys 'saamelainen' on säilynyt parhaiten nykyisten saamelaisten ja heidän eteläisten naapureidensa kieliraja-alueilla, kun taas kauempana (Virossa, Pohjois-Venäjällä) nimityksen merkitys on hämärtynyt.


5. Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Aikio, Ante 2008: ”The Study of Saami Substrate Toponyms in Finland.” Onomastica Uralica 4. Debrecen/Helsinki.
http://mnytud.arts.klte.hu/onomural/kotetek/ou4/08aikio.pdf

Tässä kirjoituksessa käsitellään Suomen saamelaisperäistä paikannimistöä.

Aikio & Aikio 2004: ”Suomalaiset ja saamelaiset rautakaudella.” Studia Generalia: Suomen kansa – mistä ja mikä? Toimittaneet Miia Pesonen ja Harri Westermarck. Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunta.

Tässä kirjoituksessa käsitellään saamelaisasutuksen levinneisyyttä rautakaudella.

Grünthal, Riho 1997: Livvistä liiviin. Itämerensuomalaiset etnonyymit. Castrenianumin toimitteita 51, Helsinki.

Perusteellinen esitys itämerensuomalaisten kansojen omista ja vieraista nimityksistä, sivutaan myös lappalaisia.

Huurre, Matti 2004: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Otava, Helsinki. (8. painos.)

Suomen esihistorian perusteos; uuden painokseen on lisätty osio suomalaisten ja saamelaisten juurista.

Kallio, Petri 2007: ”Kantasuomen konsonanttihistoriaa.” Sámit, sánit, sátnehámit. Riepmocála Pekka Sammallahtii miessemánu 21. beaivve 2007. SUST 253. (Toim. Ante Aikio ja Jussi Ylikoski.)
http://www.sgr.fi/sust/sust253/sust253_kallio.pdf

Uusin näkemys kantasuomen hajoamisen ajoituksesta, paikannuksesta ja järjestyksestä.

Saarikivi, Janne 2006: Substrata Uralica.
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/suoma/vk/saarikivi/substrat.pdf

Monikielinen artikkeliväitöskirja, jossa käsitellään myös lappi-nimitystä ja saamelaisen kielialueen levinneisyyttä Suomen itäpuolisilla alueilla.

Salo, Unto 2000: ”Suomi ja Häme, Häme ja Satakunta”. Hämeen käräjät I.

Tässä kirjoituksessa käsitellään Länsi-Suomen asutustarinoiden lappalaisia, saamelaisperäisiä paikannimiä ja Hämeen ja saamen nimitysten yhteyttä.




Takaisin pääsivulle