Dene-jeniseiläinen kielisukulaisuus?
21.9.2008
Satunnainen lukija on saattanut päätyä sellaiseen lopputulemaan, että tämän sivuston ylläpitäjä on
aggressiivinen nipottaja, joka tylysti tyrmää kaikki luovat ideat. Tämä käsitys on tietysti täysin
todenmukainen. Koska ihmisen aika on rajallinen, olen keskittynyt käsittelemään vain sellaisia
alkuperäkysymyksiin liittyviä näkemyksiä, joista löydän virheitä. Pyrkimykseni on korjata virheet,
oikaista ongelmakohdat ja tarjota tilalle perustellumpi, uskottavampi näkemys. Aika ja motivaatio eivät
tahdo riittää enää sellaisten näkemysten esittelyyn, joita pidän uskottavina ja jotka ansaitsevat kehuja
ja laajempaa tunnettuutta.
Puolikuivan alkuperäsivuston lähestyvän nelivuotissyntymäpäivän (22.9.) kunniaksi esittelen kuitenkin
poikkeuksellisesti uuden näkemyksen, josta minulla on positiivista sanottavaa. Kysymys ei suoranaisesti
koskettele suomalaisten alkuperiin liittyviä kysymyksiä mutta on kuitenkin vertailevan kielitieteen
metodiikan kannalta perin mielenkiintoinen. Lukija voikin verrata tämän sivun sisältöä esimerkiksi
vastaavanlaisen etävertailun (= verrataan toisiinsa kieliä, joiden ei tiedetä olevan keskenään sukua) – eli
sumerin ja uralilaisten kielten sukulaisiksi ”todistamisen” – allekirjoittaneelta saamaan yksiselitteiseen
tuomioon.
Edward Vajda: Dene-jeniseiläinen kielikunta
Edward Vajda on jeniseiläisten kielten asiantuntija. Jeniseiläiset kielet puolestaan ovat paleosiperialaiseksi
luokiteltu kielikunta Jenisein laaksossa Länsi-Siperian itäosissa; nykyään hengissä on enää yksi jeniseiläinen
kieli, ket, jonka puhuma-alue on supistunut muiden muassa uralilaisen kielikunnan samojedihaaraan kuuluvan
selkupin ekspansion tieltä (aiemmat jeniseiläisen kielen puhujat ovat omaksuneet selkupin). Kirjallisia
merkintöjä ja aineistoa on muutamasta muustakin jeniseiläisestä kielestä (kotti, jugi, arini, assani,
pumpokoli).
”Paleosiperialainen” taas merkitsee sellaista kieltä tai kielikuntaa, jota ensiksikin on puhuttu Siperiassa
ennen myöhäisempien ekspansiivisten kielikuntien (indoeurooppalainen, uralilainen, turkkilainen,
mongolilainen, tunguusilainen) leviämistä alueelle ja joka toiseksi on jatkuvasti joutunut väistymään näiden
ekspansiivisten kielikuntien tieltä. Paleosiperialaiset kielikunnat (jeniseiläinen, jukagiirilainen jne.)
eivät ole sukua toisilleen.
Jeniseiläiset kielet ovat sangen mutkikkaita eurooppalaisella mittapuulla. Niissä on raskaita
verbiprefiksiketjuja (= etuliitteitä), maalaisjärjelle käsittämätöntä taivutusta (k’et ’ihminen’ on
monikossa d’eng), tooneja (sanan merkitys riippuu sävelkulusta kuten kiinassa) ja kieliopillinen suku
(maskuliini, feminiini). Jeniseiläiset kielet poikkeavatkin siinä määrin Siperian muista kielistä, että
niiden sukulaisia on alusta asti etsitty kauempaa, muista verbiprefiksikielistä kuten sumerista ja
burušaskista – mutta tuloksetta.
Na dene -kielet puolestaan muodostavat erään Pohjois-Amerikan intiaanikielikunnista. Maantieteellinen etäisyys
vertailtavien kielten välillä on siis melkoinen, mutta toisaalta Amerikkahan tiedetään asutetun Aasiasta.
Vajda on hyvin tietoinen aiempien etävertailujen metodisesta heikkoudesta ja syyttää näitä aivan samoista
virheistä, joista itsekin etävertailuja syytän tämän sivuston kirjoituksessa Panu Hakolan suduraljan-teoria.
Vajda korostaa, että satunnaisia sanarinnastuksia voidaan löytää minkä tahansa maailman kielten väliltä.
Tärkeintä kielisukulaisuuden osoittamisessa onkin yhtäältä esittää sellaisia sanarinnastuksia, joissa
toteutuvat säännölliset äännevastaavuudet, ja toisaalta esittää näitä samoja äännevastaavuuksia seuraavia
muoto-opillisia yhtäläisyyksiä. Typologiset samankaltaisuudet eivät vielä ole riittävä todiste sukulaisuudesta
(esim. vertailtaville kielille ominaiset raskaat verbiprefiksi- eli etuliiteketjut).
Kun Vajdan vertailukorpus lisäksi koostuu semanttisesti (eli merkitykseltään) suurelta osin moitteettomista
rinnastuksista ja kun hän lopussa korostaa, että useimpia rinnastuksia ei edes tajua rinnastuksiksi ennen
kuin tutustuu säännöllisiin äännevastaavuuksiin, on metodinen lähtökohta äärimmäisen lupaava. Helpostihan
etävertailuissa tapahtuu juuri päinvastoin: otetaan vain sanakirja käteen ja verrataan nykytasolla
samannäköisiä sanoja, joiden eriävien merkitysten välille rakennetaan mielikuvituksellisia aasinsiltoja.
Vielä voidaan kehua sitä, että Vajda tunnistaa omat rajansa intiaanikielten tuntijana ja tyytyy vertaamaan
ketiä eyakiin ja tlingitiin jättäen navajon, ahtnan ja koyukonin sanastoon vertaamisen tulevien tutkimusten
varalle. Ja sitä, että hän pitäytyy tiukasti kielitieteessä eikä sotke (usein kyseessä on juuri sotkeminen,
koska kuvitellaan eri tieteenalojen voivan valottaa samaa juurta) kuvaan muita tieteenaloja, jättäen näin
myös dene-jeniseiläisen kantakielen sijoittamisen aikaan ja paikkaan muiden huoleksi. Ja lopuksi kiitettäköön
vielä, ettei Vajda uhraa aikaa dene-jeniseiläisten rekonstruktioiden luomiseen vaan tyytyy esittelemään
nykykielten vastineen ja korkeintaan kantajenisein ja kanta-na-denen muodot. On nimittäin oma taiteenlajinsa
pohtia, mikä tarkalleen ottaen oli se lähtöäänne, josta kaksi nykykielissä erilaista äännettä on kehittynyt;
usein vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi.
Amerikan puolelta Vajda käyttää kolmea rekonstruktiotasoa sen mukaan, miten aiempi tutkimus on selvittänyt
verrokkisanojen historiaa: kanta-athabaskalainen taso on syntynyt vertaamalla apassia, navajoa, chipewyaa jne.;
kanta-athabaska-eyakilainen taso saavutetaan vertaamalla eyakia edelliseen tasoon; kanta-na-deneläinen taso
saavutetaan vertaamalla Alaskassa puhuttavaa tlingitiä edelliseen tasoon. Sen sijaan haidan kuulumisen
na-dene-kieliin Vajda yksiselitteisesti tyrmää.
Aineisto
Koska en ole sen paremmin jeniseiläisten kielten kuin na-dene-kieltenkään asiantuntija, esittelen tässä vain
muutamia mielenkiintoisia ja mielestäni uskottavia todisteita. Selaimen vuoksi olen joutunut vaihtamaan tai
jättämään pois eräitä erikoismerkkejä.
Kanta-athabaskassa on verbiprefiksejä, joilla
ilmaistaan ydinargumentin (transitiiviverbin objektin tai intransitiiviverbin subjektin) muotoa tai vastaavaa
toiminnan tilaulottuvuutta: *n- ’pyöreä’, *d- ’pitkä’ ja *qu- ’alue, litteä pinta’. Ketissä
samat prefiksit ovat aivan vastaavia (vaikkakaan kaksi ensimmäistä eivät ole enää produktiivisia): n(a)-
’pyöreä, ympäri’, d(a)- ’pitkä muoto, pitkin’ ja h(u)- ’alue, pinta’.
Äännevastaavuuksien kohdalta annettakoon muutamia esimerkkejä sanajuurenalkuisesta kehityksestä. Tässä
asemassa kanta-athabaska(-eyaki)n *n vastaa ketin d:tä ja *ñ [nj] ketin b:tä:
PAE *nøq’ ’niellä’ ~ ket do'q ’niellä’
PAE *ne'x ’silmä’ ~ ket de's ’silmä’
PAE *ni'x ’siirtää kättä’ ~ ket dìj ’koskettaa, häiritä liikuttamalla’
PA *ñøn’ ’maa’ ~ ket ba’ng ’maa’
Tässä esimerkkinä muutamia enemmän toisiaan muistuttavia sanoja; alkuperäinen *d näyttää säilyneen
kummallakin taholla hyvin:
PA *de'ñ ’säteillä valoa’ ~ ket di'n ’välkkyä, säteillä valoa’
PA *døx ’spruce hen’ ~ ket di't ’spruce grouse’
PA *dølh ‘veri’ ~ ket del ‘veri’
Tässä sekalaisia sanoja osoituksena siitä, miten täsmällisiä merkityksiä vertailusanoilla on (tämä
vähentää satunnaisen samannäköisyyden todennäköisyyttä):
PAE *kwøñ ’ahma’ ~ ket kùn ’ahma’
PAE *dže'q’ ’havupuun hartsi, piki’ ~ ket di'k, kott tšik ’havupuun hartsi, piki’
Sivun lopussa on linkki Vajdan pitkään PDF-artikkeliin (jota hän kutsuu luonnokseksi); kiinnostuneet
voivat itse tutustua vertailuaineistoon. Työ on englanninkielinen.
Tukea geeneistä?
Vaikka Vajda itse pitäytyykin tiukasti vertailevassa kielitieteessä, otan tässä yhteydessä esiin
mielenkiintoisen geeneihin liittyvän seikan. Tutkimuksessa Zegura et al. (2004) päädyttiin esittämään,
että intiaanit olisivat tulleet Amerikkaan yhdessä muuttoaallossa.
Mainitussa tutkimuksessa geenejä verrattiin kieliin siten, että sovellettiin kolmea Joseph Greenbergin
kielikuntaa/fylumia: amerind, na-dene ja eskimo-aleuttilainen. Näistä ensimmäinen ei useimpien mielestä
ole kielikunta vaan ”kaatopaikka”, johon on kipattu kaikki muut Amerikan kielikunnat paitsi kaksi sen
jälkeen mainittua Amerikan pohjoisinta kielikuntaa. Kahta perustajahaploryhmää, Q-M3:a (uusin nimitys
Q1a3a) ja C-P39:ää (uusin nimitys C3b), löydettiin kaikista näistä ryhmistä, joskin jyrkästi vaihtelevina
pitoisuuksina. Eskimoista C:tä ylipäätään on löydetty vasta aivan hiljattain.
Näitä haploryhmiä ja niiden amerikkalaisen haplotyypin esimuotoa löytyi Altain alueella nykyään ja
historiallisesti eläneiltä kansoilta: eteläisiltä Altain turkkilaisilta, keteiltä ja selkupeilta (sekä
jeniseiläiset että samojedikielet ovat siirtyneet Jeniseitä seuraten pohjoiseen lähtien Altain–Sajanin
alueelta). Näiden isälinjojen esiintyminen uralilaiseen kielikuntaan kuuluvilla selkupeilla johtuu
kielenvaihdosta: selkupin kieli on ollut hyvin ekspansiivinen ja levinnyt aikaisemmin jeniseiläisiä kieliä
puhuneiden kansojen käyttöön Jenisein laaksossa. Erityisesti C-P39 keskittyy Amerikassa na-dene-kielisiin
kansoihin, joten jeniseiläis–na-deneläinen yhteys löytyy myös geenien tasolta.
Tässä on kuitenkin korostettava, että geenien avulla ei voida todistaa mitään kielestä eikä kielen avulla
geeneistä: nämä kaksi tasoa eivät todellisuudessa kohtaa, koska kielemme ei riipu perimästämme vaan on
oppimisen tulosta. Siksi onkin merkittävää, että kahden eri tieteenalan tulokset näyttävät toisistaan
riippumatta viittaavan jeniseiläisten ja na-dene-kielisten väestöjen muinaiseen yhteyteen.
Altain alueella on siis muinoin tapahtunut geneettistä sekoittumista erikielisten väestöjen kesken, ja
iso osa näistä väestöistä on päättänyt siirtyä ”autuaammille metsästysmaille", Amerikkaan. Osa jäi kuitenkin
aloilleen, ja ensimmäisen kerran on kriittisesti toteutetun vertailevan metodin avulla osoitettu Altailla ja
Amerikassa puhuttujen kielten sukulaisuus mahdolliseksi.
Asutus Amerikkaan näyttää siis lähteneen Altain alueelta Keski-Aasiasta, ja sama alue on syöttänyt
väestöaaltoja pohjoisen suuntaan myöhemminkin. Mikäli jeniseiläiset ja na-dene-kielet todella ovat sukua,
tarkoittaa tämä samalla käytännössä sitä, että mitkään muut Siperian tai Amerikan kielet eivät voi olla
näille sukua. Nimittäin Amerikan asutusaallon iäksi Zegura et al. ovat laskeneet 10 000–17 000 vuotta, ja
jos kielisukulaisuus on havaittavissa vielä näinkin pitkän ajan jälkeen, niin silloin ne kielet, joita ei
ole havaittu sukulaisiksi, eivät sitä voi ollakaan.
Vertailun aikasyvyys tulee epäilemättä aiheuttamaan kiistaa, koska useinhan vertailevan kielitieteen
mahdollisuuksien takarajana pidetään noin 6 000 vuotta. Tämä johtuu siitä, että kiistattomasti todistetut
kielikunnat eivät näytä palautuvan tätä kaukaisempaan menneisyyteen. Saavutettava aikasyvyys ei kuitenkaan
riipu niinkään itse ajasta kuin kielikunnasta. Esimerkiksi turkkilaisen, mongolilaisen ja tunguusilaisen
kielikunnan kohdalla aikasyvyys on vain karkeasti 2 000 vuotta. Tämä ei merkitse sitä, että nämä kielet
olisivat kehittyneet niin nopeasti, ettei kauemmas taaksepäin ajassa päästä – se merkitsee vain sitä,
että mahdolliset syvemmän aikatason sukukielet ovat kadonneet. Jos esimerkiksi uralilaisista kielistä
olisivat jäljellä enää itämerensuomalaisen haaran suomi ja viro, saataisiin uralilaisen kielikunnan
aikasyvyydeksi niin ikään vain tuo 2 000 vuotta. Eli riippuu täysin sattumasta (eli siitä, millä kielillä
on säilynyt syvemmän aikatason sukulaisia), kuinka kauas menneisyyteen vertailevan kielitieteen avulla
päästään.
Eräänlainen ”uusiutumisen lainalaisuus” näyttää rajoittavan kielikuntien aikasyvyyttä: Jos kielikunta on
ekspansiivinen eli leviää laajalle alueelle (minkä seurauksena ajan mittaan kantakielen hajotessa kielten
lukumäärä kasvaa), on suurempi mahdollisuus että säilyy syvemmän aikatason sukulaisia. Kuitenkin tällaisilla
alueilla olosuhteet ovat usein sellaiset, että myös ”takana tulevat” kielet ovat ekspansiivisia, jolloin osa
(tai kaikki) ensimmäisen kielikunnan kielistä katoaa. Jos taas kielikunta ei ole ekspansiivinen, erot kielten
välillä jäävät usein vähäisemmiksi: jatkuva yhteys estää kieliä eriytymistä liikaa toisistaan. Myöhemmät
piirteet saattavat levitä kaikkiin näihin harvoihin, lähekkäin puhuttuihin kieliin, minkä seurauksena
vertailun tavoittama ”kantakieli” siirtyy ajassa eteenpäin samassa tahdissa kuin nykykieletkin: aikasyvyys
ei pääse kasvamaan.
Näin ollen voisi olla hyvinkin mahdollista, että sopivissa olosuhteissa kielisukulaisuus olisi todettavissa
vielä yli 10 000 vuoden jälkeenkin. Vasta-argumentiksi ei kelpaa sekään, että Euraasian kielikuntia
(uralilainen, indoeurooppalainen, seemiläinen, sumerilainen, dravidalainen, turkkilainen, mongolilainen,
tunguusilainen jne.) ei ole voitu osoittaa toistensa sukulaisiksi. Voihan olla, että ne eivät alkuaankaan
ole sukua keskenään; tai tarkemmin sanottuna niiden sukulaisuus voi palautua aikaan jolloin nykyihminen
lähti Afrikasta, eli karkeasti yli 50 000 vuoden taakse. Tällöin sukulaisuus ei olisi enää havaittavissa,
vaikka se vielä 20 000 vuoden takaa saattaisikin olla havaittavissa.
Oletettu aikasyvyys ei siis vähennä dene-jeniseiläisen hypoteesin uskottavuutta. Mutta vasta aika näyttää
lopullisesti, hyväksytäänkö vai hylätäänkö dene-jeniseiläinen kielisukulaisuus. Mikäli asiantuntijat löytävät
vertailumetodista tai -aineistosta virheitä, raportoin niistä tällä sivustolla. Koska en itse ole (vielä)
jeniseiläisten tai na-dene-kielten asiantuntija, en osaa ottaa kantaa siihen, onko aineisto aito vai
”kaunisteltu”. Vertailevaan metodiin ja sen soveltamiseen osaan kuitenkin ottaa kantaa, ja se on
tietääkseni parasta mitä etävertailuilla on tähän saakka ollut tarjota.
Myös kansainvälisissä lingvistipiireissä Vajdan tulokset on otettu hyväksyen vastaan:
“Vajda's work has been well vetted. In addition to Na-Dene specialists
Krauss, Leer, and Kari, who have reacted favorably, the symposium was also
attended by historical linguists Prof. Eric P. Hamp of the University of
Chicago and Prof. Johanna Nichols of the University of California,
Berkeley, both of whom announced their support for the proposed
relationship, and Bernard Comrie, Director of the Linguistics Department,
Max Planck Institute for Evolutionary Anthropology, Leipzig and professor
at UC Santa Barbara, endorsed Vajda's method. Athabaskanist Prof. Victor
Golla of Humboldt State University, Eurasianist Prof. Michael Fortescue of
the University of Copenhagen, Yeniseicist Dr. Heinrich Werner of Bonn
(formerly of Taganrog University, Russia), Prof. Bernard Comrie (Max Plank
Institute, Leipzig), and Prof. Nicholas Evans (Australian National
University) read the draft of Vajda's report and reacted favorably [these
five have not been consulted in the writing of this statement].”
http://linguistlist.org/issues/19/19-717.html
“A Siberian link with Na-Dene languages.”
Edward Vajda (Western Washington University)
Dene-Yeniseic Symposium, Fairbanks; Ed Vajda Draft March 3.08
http://www.uaf.edu/anlc/docs/vajda-2008.pdf
“High-Resolution SNPs and Microsatellite Haplotypes Point to a Single,
Recent Entry of Native American Y Chromosomes into the Americas.”
Stephen L. Zegura, Tatiana M. Karafet, Lev A. Zhivotovsky, and Michael F. Hammer.
Molecular Biology and Evolution vol. 21 no. 1 (2004).
Takaisin pääsivulle
|