Tällä sivulla käsittelen Kalevi Wiikin popularisoidun alkuperäteorian virheitä.
Lainaukset ovat
Kalevi Wiikin omilta kotisivuilta. Wiikhän esittää (viimeksi kiistellyssä teoksessaan
Eurooppalaisten juuret), että erinäiset keskisen Euroopan indoeurooppalaiset
kielet olisivat syntyneet alueella aiemmin puhutun suomalais-ugrilaisen kielen
substraattivaikutuksesta. Wiik myös esittää kärkkäästi tulkintoja kielestä
muiden paitsi kielitieteen pohjalta, mikä jo sinänsä on räikeä metodologinen
virhe (tästä enemmän kirjoituksessani Kaltion
verkkosivuilla.)
Sisällys:
- Aiempi kritiikki Wiikin teoriaa vastaan
- Oma kritiikkini
- Ongelmana kieli
- "Suomalais-ugrilainen"
- Uralilaisen kantakielen puhuma-alue
- Eli miten asiat siis oikein menivätkään?
|
1. Aiempi kritiikki Wiikin teoriaa vastaan
Etenkin kielitieteilijät ovat esittäneet Wiikin menetelmiä kohtaan kritiikkiä.
Tämä on ilmeisesti kuitenkin ollut liiaksi kielitieteen käsitteisiin ja terminologiaan
sidottua, jotta muut kuin erikoistuneet kielitieteilijät olisivat ymmärtäneet kritiikin
kärjen. Toisaalta täytyy ihmetellä niitä uralilaisen kielentutkimuksen professoreja
eri maissa, jotka ovat asettuneet kannattamaan Wiikin teoriaa siitä huolimatta,
että perustellumpaakin tietoa on saatavilla - ja erityisesti siitä huolimatta,
että Wiik rikkoo räikeästi tieteenalojen tulosten autonomiaa vastaan.
Lisäksi indoeuropeistit ovat tyrmänneet Wiikin teorian foneettiset yksityiskohdat;
Wiikhän esitti useiden läntisten indoeurooppalaisten kielten erityispiirteiden johtuvan
Keski-Euroopan alkuväestön muka alun perin puhuman suomensukuisen kielen vaikutuksesta.
Mikään tällaista Wiikin esittämää väittämää ei voida todistaa, vaan kaikille piirteille
löytyy todennäköisempi vaihtoehtoinen selitys.
Tämä sarka on kuitenkin jo selvitetty; ohimennen sitä sivutaan myös tämän
kirjoituksen loppupuolella.
Wiik itse kokee, että kaikessa kritiikissä on kyse vain ja
ainoastaan siitä, että konservatiiviset tiedepiirit vastustavat
uusia ajatuksia silkkaa konservatiivisuuttaan. Jostain syystä kritiikin sisällöllä
ei näytä Wiikille olevan merkitystä: kaikki kritiikki jää suodattimeen eikä mitään
pääse "jakeluun" asti. Siksi toivon osaavani selvittää seuraavassa Wiikin teorian
heikkoudet ja virheet "ammattilaisia" kansantajuisemmin ja yksiselitteisemmin.
2. Oma kritiikkini
Näillä sivuilla esiintuomani kritiikki kohdistuu siis Kalevi Wiikin teorian virheellisiin
lähtökohtiin. Kotisivujensa Juuret-osion alussa ( http://members.surfeu.fi/kalevi.wiik/ )
Wiik sanoo:
"Suhteuttaessani toisiinsa arkeologisia kulttuureja ja kieliä olen joutunut
käyttämään olettamusta, jonka mukaan kulttuurit ja kielet vastaavat toisiaan.
Olen tehnyt näin siitäkin huolimatta, että kulttuurien ja kielten rajat eivät
aina lankea yhteen. Muutakaan mahdollisuutta en ole pystynyt löytämään. Toinen
mahdollisuus olisi tietenkin ollut se, että olisin ollut kokonaan käsittelemättä
muinaisten kulttuurien kieliä."
Jo tämä lähtökohta vie hakoteille. Nykyään hehkutetaan paljon ns. monitieteisestä
lähestymistavasta, mutta usein koko termi on ymmärretty väärin. Monitieteinen
lähestymistapa tarkoittaa, että asiasta (esimerkiksi juuri suomalaisten
juurista) yritetään muodostaa kokonaiskuva vertaamalla eri tieteenalojen tuloksia
toisiinsa. Nämä tuloksethan (tällä hetkellä perustelluimmat) ovat Wiikin teorian
kannalta olennaisten tieteenalojen kohdalla seuraavat:
Kielitiede: Kielemme on tullut idästä.
Genetiikka: Geenimme ovat tulleet pääosin etelästä.
Arkeologia: Alkuasuttajat ovat tulleet maahamme etelän ja kaakon suunnalta.
Monitieteisyys ei suinkaan tarkoita sitä, että jonkin tieteenalan tulokset venytetään
jonkin toisen tieteenalan tulosten yli. Toisin sanoen ei voida silkan geneettisen tai
arkeologisen todistusaineiston perusteella jättää huomiotta
kielitieteen tuloksia ja vetää johtopäätöksiä kielestä. Valitettavasti Kalevi
Wiik on sortunut juuri tähän virheeseen: hän olettaa, että kielemme on tullut
geeniemme mukana etelästä, vaikka kielitieteen tulokset (erityisesti uralistiikan
ja indoeuropeistiikan) sotivat vahvasti tällaista olettamusta vastaan.
Ydinkysymys voitaneen muotoilla seuraavasti:
Mikäli halutaan saada tietoa kielestä, kummalla tavalla saavutetaan uskottavampia
tuloksia: turvautumalla kielitieteen menetelmiin vai olettamalla, että kieli kulkee
automaattisesti geenien tai kulttuurin mukana?
Wiik suosii jälkimmäistä tapaa, joka on suoraan sanoen epätieteellinen.
Wiikin teoria on aivan yhtä virheellinen kuin "ikivanha" oletus, joka rakennettiin aivan
samoin kuin Wiikin oletuskin: aikoinaan suomalaisten geenien väitettiin olevan itäisiä
(jopa mongolidisia) vain siksi, että kieli oli itäinen. Wiik toistaa tämän virheen
päinvastaiseen suuntaan, eli väittää kielen olevan eteläinen vain siksi, että geenimme ovat
enimmälti siltä ilmansuunnalta peräisin.
Wiikin olisi kannattanut valita se vaihtoehto, jonka hän yllälainatussa kappaleessa
mainitseekin: jättää kokonaan käsittelemättä muinaisten kulttuurien kieliä. Nyt
lähestulkoon kaikki, mitä hän sanoo kielistä, on arvotonta ja vailla
tukevaa pohjaa johtuen juuri virheellisestä alkuotaksumasta.
Hyvä esimerkki siitä, että arkeologia on kyvytön antamaan luotettavaa tietoa menneisyyden
kielitilanteesta on se, että millä tahansa satunnaisesti valitulla Maapallon alueella
arkeologian tulokset todistavat asutuksen jatkuvuutta aina hamasta alusta nykyhetkeen.
Tähän vedoten monet tutkijat ovat sitten väittäneet, että nykyään puhuttu kieli on alueella
alkuperäinen. Silti tiedetään, että esimerkiksi englannin kieli ei ole Englannin
alkuperäinen kieli vaan vasta myöhäisten germaanisten tulokkaiden tuoma. Ja jos
ajatellaan esimerkiksi indoeurooppalaista kantakieltä, jonka alkuperäisestä
suppeasta puhuma-alueesta on näillä näkymin epäämättömät kielelliset todisteet, on tultava
siihen johtopäätökseen, että tuo kieli on "alkuperäinen" vain yhdellä alueella;
kaikille muille kymmenille puhuma-alueille kieli on levinnyt myöhemmin.
Siitäkin huolimatta, että arkeologit sanovat asutuksen jatkuvuuden olevan noillakin
alueilla täysin ilmeistä.
Eli:
Arkeologisesti havaittavat muutokset eivät automaattisesti merkitse, että kielikin
muuttuu. Kieli ei leviä arkeologisesti havaittaviin kulttuurivaikutuksiin sidottuna.
Kieli leviää täysin omilla ehdoillaan, eikä kielen
leviämisestä voi tästä syystä saada tietoa muutoin kuin kielitieteen keinoin.
Samasta syystä genetiikkakaan ei voi antaa tietoa menneisyyden kielioloista. Genetiikka
ei voi suoraan antaa tietoa edes menneisyyden geenisuhteista, koska siinä
tutkitaan nykyväestöjen geenejä; ainoastaan tiettyjä mutaatioita ja
muita harvinaisempia piirteitä sekä niiden mahdollisia kulkusuuntia voidaan selvittää.
Silti kaikki väestöjen välisiä geneettisiä sukulaisuussuhteita kuvaavat
kaaviot ovat oikeastaan pelkkiä arvauksia ja olettamuksia. Tämän osoittaa esimerkiksi
se, että erään kaavion mukaan islantilaiset ovat melkein yhtä kaukana muista
eurooppalaisista kuin sardinialaiset ja saamelaisetkin. Silti
saamelaisten halutaan tulkita eronneen muista eurooppalaisista jo hyvin kauan sitten, jo
jääkauden lopulla. Luonnollisestikaan islantilaisista ei samanlaista väitettä voida
esittää, koska tämän väestön tiedetään eronneen norjalaisista vasta runsaat
tuhat vuotta sitten. Voidaankin kysyä, eikö saamelaistenkin erilaisuus voisi yhtä hyvin
johtua suhteellisen myöhään eristyneistä asuinsijoista ja eristyneisyyden aiheuttamista
geenirikastumista ja -kadoista?
Kuinka sitten yhtäältä kielitieteen ja toisaalta genetiikan ja arkeologian
ristiriitaisilta vaikuttavat tulokset on tulkittava? Yksinkertaisesti siten, että
Suomen etelästä ja kaakosta saapuneet alkuasuttajat ovat aluksi puhuneet
kieltä X (ja mahdollisesti lisäksi kieliä Y, Z jne.), jonka/jotka he ovat myöhemmin
korvanneet uralilaisella kielellä, eli kielellä, jonka eräs suora jatkaja on suomen kieli.
Kunkin tieteenalan tulokset on
hyväksyttävä sellaisina kuin ne kyseisen tieteenalan menetelmien
perusteella ovat. Vasta tämän jälkeen tuloksia voidaan lähteä yhdistelemään. Wiik sen
sijaan on oikaissut jättämällä tyystin huomiotta sekä fennougristiikan että
indoeuropeistiikan vakuuttavimmat tulokset; sen sijaan hän muistaa kyllä
viitata näiden tieteenalojen jo kumottuihin tai vanhentuneisiin teorioihin. Kuinka
uskottavia kieltä koskevia tuloksia hän tämän jälkeen voi saavuttaa arkeologian ja
genetiikan perusteella? Varmaankin yhtä uskottavia kuin saisi
vaikkapa planeettojen kemiallisesta koostumuksesta pelkästään genetiikan tulosten avulla.
3. Ongelmana kieli
Ongelmaa ei olisi, jos Kalevi Wiik olisi tyytynyt käsittelemään väestöjen liikettä
puhtaasti genetiikan ja arkeologian pohjalta: hän puhuisi pelkästään suomen
väestön alkuperästä puuttumatta lainkaan kieleen. Tällöin en ehkä olisi
löytänytkään hänen näkemyksistään kritisoivaa.
Jostain syystä Wiikin on hyvin vaikea hyväksyä kielemme alkuperän
itäisyyttä; tai sitten hän ei ole siitä tietoinen. Mutta niin kauan kuin Wiik käsittelee
kieltä ikään kuin geenien ja aineellisen kulttuurin mukana
automaattisesti roikkuvana epäitsenäisenä piirteenä, hänen teoriansa ei voi olla
kielen osalta tieteellisesti pätevä.
Hänen tulisi joko käsitellä kieltä kielitieteen keinoin ja kielitieteen tuloksia
seuraten - tai jättää kieli kokonaan tarkastelunsa ulkopuolelle.
3.1. "Suomalais-ugrilainen"
Termi "suomalais-ugrilainen" (samoin kuin "uralilainen") on puhtaasti kielitieteellinen.
Sillä viitataan siihen kielikuntaan, johon suomen kieli kuuluu. Suomalais-ugrilaista
kulttuuria ei ole olemassakaan, ei myöskään suomalais-ugrilaista geeniperimää.
Suomalaiset eroavat kielisukulaisistaan, esimerkiksi juuri "ugrilaisista" eli
hanteista, manseista ja unkarilaisista, niin geneettisesti kuin kulttuurisestikin. Hantit
(varhemmin ostjakit) ja mansit (varhemmin vogulit) näyttävät suomalaisen maallikon
silmin selvästi mongolirodun edustajilta, kun taas unkarilaiset edustavat pääosin
meitä tummempaa, eteläisempää europidistä "rotua".
Joskus menneisyydessä on saattanut olla olemassa geneettisesti suhteellisen yhtenäinen
"suomalais-ugrilainen" kansa, mutta tästä meillä ei voi olla tietoa juuri siitä
syystä, että kieli ja geenit eivät ole sidottuja toisiinsa. Koska
nykyiset suomalais-ugrilaiset kansat edustavat selvästi eri rotutyyppejä, emme voi
varmuudella tietää, mitä rotutyyppiä mahdollinen suomalais-ugrilainen kantakansa edusti,
jos sellaista yhtenäisenä heimona koskaan olikaan.
Wiikin väite, että "suomalais-ugrilaiset" olisivat asuneet jääkauden loppuvaiheilla
Ukrainan refugiossa, tuntuu kovin perustelemattomalta. Ensiksikin, koska
suomalais-ugrilainen (tai uralilainen) kielivaihe palautuu suurella todennäköisyydellä
vain noin 5 000 - 6 000 vuoden taakse, kun taas Ukrainan refugio palautuu 16 000 vuoden
taakse. Väliin jää siis kokonaiset 10 000 vuotta - tuskin voitaisiin
puhua edes esi-esi-esi-suomalais-ugrilaisesta kielestä, vaikka kielikuntamme olisikin
mainitulta seudulta peräisin.
Toiseksi nykyinen kielisukulaisuus uralilaisia kieliä puhuvien kansojen - esimerkiksi
suomalaisten ja nenetsien - välillä voidaan palauttaa ehkä noin 6 000 vuoden taakse.
Tätä vanhemmat sukulaisuudet ovat hämärtyneet kielten jatkuvan kehittymisen vuoksi.
Oletetulla tuonaikaisella kantauralilla oli varmasti sukukieliä, se ei voinut syntyä
tyhjästä. Mutta kielitieteen nykykeinoin varhempaa sukulaisuutta ei voida enää todentaa.
Ukrainan refugiosta olisi ehtinyt tuon kantauralia edeltäneen 10 000 vuoden aikana
kehittyä vaikka kuinka monta kielikuntaa, jotka eivät nykyperspektiivistä katsoen olisi enää
tunnistettavissa kielisukulaisiksemme - ja jotka ovat kadonneet indoeurooppalaisen
ja uralilaisen kielen laajentumisen alle. Näin ollen olisi
muiden kielikuntien vähättelyä väittää Ukrainan refugiota suomalais-ugrilaiseksi -
siinäkin tapauksessa, että uralilainen kielikunta yleensä olisi alun alkujaan peräisin
tuolta alueelta.
Eräät tutkijat pitävät mahdollisena, että uralilaisen kielen puhujat olisivat
olleet eräs maahamme heti jääkauden päätyttyä saapunut väestöryhmä, mutta kielitiede
ei anna tukea tällaiselle oletukselle. Nimittäin kantauralin ja kantaindoeuroopan
tiiviit suhteet, joiden todisteina ovat lukuisat kantakielten
tasoja heijastelevat lainasanat, edellyttävät sangen yhtenäisiä ja suppea-alaisia
puhuma-alueita toistensa naapuruudessa
vielä sangen myöhään, noin 4000 - 3500 calBC. Absoluuttinen ajoitus saadaan
indoeurooppalaiselta puolelta.
Indoeurooppalainen "alkukoti", eli kielen puhuma-alue ennen sen puhujien levittäytymistä,
on melko uskottavasti paikannettu Mustanmeren ja Kaspianmeren pohjoispuolisille aroille
Ala-Volgan länsipuolelle. Tätä tukee se, että kantaindoeuroopalla on ollut yhteyksiä
myös kaukasialaisiin kielikuntiin. Uralilaisen kantakielen
puhuma-aluetta on siis etsittävä mainitun alueen pohjoispuolelta, esimerkiksi
Keski-Volgalta perinteisen "Volgan mutkan" tuntumasta. Yhtenäisen kantaindoeuroopan
päättyminen ajoitetaan noin vuoteen 3 500 calBC: tällöin keksittiin
pyörä ja vaunut, ja indoeurooppalaisten kielten yhteinen vaunuterminologia palautuu
äänneperustein kantakieleen.
Kantakieli ei siis ole voinut hajota eikä levitä laajalle ennen tuota ajanhetkeä. Tämänkin
todisteen esimerkiksi Wiik on autuaasti ohittanut ja valinnut mieluummin vanhentuneen eli
virheelliseksi osoittautuneen aikaisemman kannan, jonka mukaan indoeurooppalainen kieli
levisi Euroopassa maanviljelyksen mukana jo useita vuosituhansia aikaisemmin.
Kantauralilainen kausi ei vanhojen, kantakielten välisten lainasanojen
perusteella ole voinut päättyä ainakaan kovinkaan paljon tätä aiemmin. Siksi esi- tai
kantauralin olettaminen kyseistä ajanhetkeä jopa 5 000 vuotta aikaisemmaksi
(eli Suomen alkuasuttajien kieleksi) jää vaille tukevaa perustaa.
Samoin perustein suljetaan tietysti pois myös se oletus, että esiuralilaista kieltä olisi
puhuttu Keski-Euroopassa Atlantin rannoilla saakka. Varmemmaksi vakuudeksi
kantagermaanissa on jälkiä substraattikielestä (eli kielestä, joka
on kadonnut mutta jättänyt äänteellisiä jälkiä ja ehkä sanojakin kieleen, joka sen on
syrjäyttänyt), joka on sekä äännejärjestelmänsä että sanastonsa perusteella kaikkea
muuta kuin kantauralia muistuttava.
Keski-Euroopassa on siis jääkauden jälkeen puhuttu paleoeurooppalaisia
(vanhaeurooppalaisia) kieliä, kun taas esiuralilaista ja esi-indoeurooppalaista
kieltä on puhuttu Itä- ja Kaakkois-Euroopassa, tarkemmin Itä- ja Kaakkois-Venäjällä.
Lisäksi on joitain kielellisiä seikkoja, jotka sitovat esiuralilaisen kielen altailaisen
tyypin kieliin, joten esiuralin vaihe lienee sijoitettava vieläkin kauemmas itään:
Siperian puolelle. Uralilaiset kielet muistuttavat nimittäin monilta rakennepiirteiltään
altailaisen tyypin kieliä (turkkilais-, mongoli- ja tunguusikielet) ja eroavat huomattavan
monessa suhteessa ja kielen kaikilla tasoilla indoeurooppalaisista kielistä - jopa
niin, että kantaurali ja kantaindoeurooppa olivat kuin yö ja päivä, kun taas nykykielten
välillä on tapahtunut lähentymistä.
Naapurikielillä on tapana vaikuttaa toisiinsa kaikkialla maailmassa, ja siksi
onkin huomattavasti todennäköisempää, että kahta samantyyppistä kieltä on puhuttu
pitkään lähekkäin kuin että kahta täysin erityyppistä kieltä olisi puhuttu
pitkän aikaa lähekkäin. Tällä perusteella kantaurali vaikuttaisi tulleen kantaindoeuroopan
lähettyville vasta sangen myöhään, juuri ennen kantakielten hajoamista. Ja kantauralin
esivaihe sijoittuisi samalla perusteella todennäköisesti Siperiaan altailaisen tyypin
kielten läheisyyteen. On huomautettu, että Euroopanpuoleinen Venäjä on riittävän suuri
useallekin erisukuiselle kielikunnalle. Tämä on totta muttei selitä uralilaisen
ja altailaisen typologian samankaltaisuutta.
Edellä mainittua hypoteesia on arvosteltu siitä, että uralilaisella kantakielellä ei
ole yhteisiä konkreettisia aineksia altailaisen tyypin kielten kanssa. Mutta yhteisiä
aineksiahan vaaditaan vain kielisukulaisuuden todistamiseksi; kielikontaktien todistamiseksi
riittänee samanlainen piirre. Tästä on esimerkkejä suomen ja ruotsin väliltä: yhteisiä
rakenteita löytyy runsaasti, mutta yhteisiä konkreettisia aineksia vähemmän.
Lopuksi
Edellä olen osoittanut joitain selviä virheitä Wiikin teoriassa ja menetelmissä.
Uskon ja toivon että tämä tieto leviää myös akateemisten piirien ulkopuolelle,
kansan pariin. Olisi tuiki epämiellyttävää, mikäli esimerkiksi koulujen
oppikirjoihin pääsisi virheellisiä oletuksia vain siksi, että eräs tutkija
perusteellisesta ja perustellusta kritiikistä huolimatta rummuttaa julkisuuteen
omia näkemyksiään. On suorastaan moraalitonta kohdistaa propagandansa kansalle,
jolla ei ole kykyä ottaa kantaa annetun tiedon pätevyyteen.
Kansa luottaa siihen, että julkisuudessa näkemyksiään esittelevät vain sellaiset
tutkijat, joiden näkemykset on punnittu ja todettu perustelluiksi.
Niinpä ei ole ihme, että esimerkiksi monet peruskoulujen ja lukioiden opettajat ovat
uskoneet Wiikin propagandaa ja pitävät Wiikin teoriaa vallankumouksellisena
edistysaskeleena alkuperämme selvittelyssä - vaikka kuten jo edeltä kävi ilmi, kyseessä
on vallankumouksellinen peruutusaskel kokonaan tieteenteon ulkopuolelle. Ja nämä opettajat
levittävät sitten tätä "päivitettyä tietoa" oppilailleen, ja oppilaat levittävät sitä
vanhemmilleen, sukulaisilleen ja kavereilleen...
On herättävää havaita, kuinka aseeton tiedeyhteisö on riittävän häikäilemättömän
populistin edessä. Tiedeyhteisön tulisi edes yrittää kantaa vastuu siitä, että
kritiikin kärki menee perille - ellei itse tutkijalle, niin ainakin kansalle.
Siksi olenkin laatinut tämän alkuperäsivuston, jolla tarjoan kaikille niillekin,
jotka eivät ole asiaan liittyviä tieteenaloja opiskelleet, mahdollisuuden ymmärtää asiasta
käytyä keskustelua. Toivon että lukijat tämän sivuston luettuaan ymmärtävät, missä ongelma
piilee, ja osaavat omalta osaltaan hälventää vääriä luuloja ja ehkäistä virheellisen
tiedon leviämistä.
Takaisin pääsivulle
|