Kalevi Wiikin teorian virheitä


Tällä sivulla käsittelen Kalevi Wiikin popularisoidun alkuperäteorian virheitä. Lainaukset ovat Kalevi Wiikin omilta kotisivuilta. Wiikhän esittää (viimeksi kiistellyssä teoksessaan Eurooppalaisten juuret), että erinäiset keskisen Euroopan indoeurooppalaiset kielet olisivat syntyneet alueella aiemmin puhutun suomalais-ugrilaisen kielen substraattivaikutuksesta. Wiik myös esittää kärkkäästi tulkintoja kielestä muiden paitsi kielitieteen pohjalta, mikä jo sinänsä on räikeä metodologinen virhe (tästä enemmän kirjoituksessani Kaltion verkkosivuilla.)

Sisällys:

  1. Aiempi kritiikki Wiikin teoriaa vastaan
  2. Oma kritiikkini
  3. Ongelmana kieli
    1. "Suomalais-ugrilainen"
    2. Uralilaisen kantakielen puhuma-alue
    3. Eli miten asiat siis oikein menivätkään?


1. Aiempi kritiikki Wiikin teoriaa vastaan

Etenkin kielitieteilijät ovat esittäneet Wiikin menetelmiä kohtaan kritiikkiä. Tämä on ilmeisesti kuitenkin ollut liiaksi kielitieteen käsitteisiin ja terminologiaan sidottua, jotta muut kuin erikoistuneet kielitieteilijät olisivat ymmärtäneet kritiikin kärjen. Toisaalta täytyy ihmetellä niitä uralilaisen kielentutkimuksen professoreja eri maissa, jotka ovat asettuneet kannattamaan Wiikin teoriaa siitä huolimatta, että perustellumpaakin tietoa on saatavilla - ja erityisesti siitä huolimatta, että Wiik rikkoo räikeästi tieteenalojen tulosten autonomiaa vastaan.

Lisäksi indoeuropeistit ovat tyrmänneet Wiikin teorian foneettiset yksityiskohdat; Wiikhän esitti useiden läntisten indoeurooppalaisten kielten erityispiirteiden johtuvan Keski-Euroopan alkuväestön muka alun perin puhuman suomensukuisen kielen vaikutuksesta. Mikään tällaista Wiikin esittämää väittämää ei voida todistaa, vaan kaikille piirteille löytyy todennäköisempi vaihtoehtoinen selitys. Tämä sarka on kuitenkin jo selvitetty; ohimennen sitä sivutaan myös tämän kirjoituksen loppupuolella.

Wiik itse kokee, että kaikessa kritiikissä on kyse vain ja ainoastaan siitä, että konservatiiviset tiedepiirit vastustavat uusia ajatuksia silkkaa konservatiivisuuttaan. Jostain syystä kritiikin sisällöllä ei näytä Wiikille olevan merkitystä: kaikki kritiikki jää suodattimeen eikä mitään pääse "jakeluun" asti. Siksi toivon osaavani selvittää seuraavassa Wiikin teorian heikkoudet ja virheet "ammattilaisia" kansantajuisemmin ja yksiselitteisemmin.


2. Oma kritiikkini

Näillä sivuilla esiintuomani kritiikki kohdistuu siis Kalevi Wiikin teorian virheellisiin lähtökohtiin. Kotisivujensa Juuret-osion alussa ( http://members.surfeu.fi/kalevi.wiik/ ) Wiik sanoo:

"Suhteuttaessani toisiinsa arkeologisia kulttuureja ja kieliä olen joutunut käyttämään olettamusta, jonka mukaan kulttuurit ja kielet vastaavat toisiaan. Olen tehnyt näin siitäkin huolimatta, että kulttuurien ja kielten rajat eivät aina lankea yhteen. Muutakaan mahdollisuutta en ole pystynyt löytämään. Toinen mahdollisuus olisi tietenkin ollut se, että olisin ollut kokonaan käsittelemättä muinaisten kulttuurien kieliä."

Jo tämä lähtökohta vie hakoteille. Nykyään hehkutetaan paljon ns. monitieteisestä lähestymistavasta, mutta usein koko termi on ymmärretty väärin. Monitieteinen lähestymistapa tarkoittaa, että asiasta (esimerkiksi juuri suomalaisten juurista) yritetään muodostaa kokonaiskuva vertaamalla eri tieteenalojen tuloksia toisiinsa. Nämä tuloksethan (tällä hetkellä perustelluimmat) ovat Wiikin teorian kannalta olennaisten tieteenalojen kohdalla seuraavat:

Kielitiede: Kielemme on tullut idästä.
Genetiikka: Geenimme ovat tulleet pääosin etelästä.
Arkeologia: Alkuasuttajat ovat tulleet maahamme etelän ja kaakon suunnalta.

Monitieteisyys ei suinkaan tarkoita sitä, että jonkin tieteenalan tulokset venytetään jonkin toisen tieteenalan tulosten yli. Toisin sanoen ei voida silkan geneettisen tai arkeologisen todistusaineiston perusteella jättää huomiotta kielitieteen tuloksia ja vetää johtopäätöksiä kielestä. Valitettavasti Kalevi Wiik on sortunut juuri tähän virheeseen: hän olettaa, että kielemme on tullut geeniemme mukana etelästä, vaikka kielitieteen tulokset (erityisesti uralistiikan ja indoeuropeistiikan) sotivat vahvasti tällaista olettamusta vastaan.

Ydinkysymys voitaneen muotoilla seuraavasti:
Mikäli halutaan saada tietoa kielestä, kummalla tavalla saavutetaan uskottavampia tuloksia: turvautumalla kielitieteen menetelmiin vai olettamalla, että kieli kulkee automaattisesti geenien tai kulttuurin mukana?

Wiik suosii jälkimmäistä tapaa, joka on suoraan sanoen epätieteellinen. Wiikin teoria on aivan yhtä virheellinen kuin "ikivanha" oletus, joka rakennettiin aivan samoin kuin Wiikin oletuskin: aikoinaan suomalaisten geenien väitettiin olevan itäisiä (jopa mongolidisia) vain siksi, että kieli oli itäinen. Wiik toistaa tämän virheen päinvastaiseen suuntaan, eli väittää kielen olevan eteläinen vain siksi, että geenimme ovat enimmälti siltä ilmansuunnalta peräisin.

Wiikin olisi kannattanut valita se vaihtoehto, jonka hän yllälainatussa kappaleessa mainitseekin: jättää kokonaan käsittelemättä muinaisten kulttuurien kieliä. Nyt lähestulkoon kaikki, mitä hän sanoo kielistä, on arvotonta ja vailla tukevaa pohjaa johtuen juuri virheellisestä alkuotaksumasta.

Hyvä esimerkki siitä, että arkeologia on kyvytön antamaan luotettavaa tietoa menneisyyden kielitilanteesta on se, että millä tahansa satunnaisesti valitulla Maapallon alueella arkeologian tulokset todistavat asutuksen jatkuvuutta aina hamasta alusta nykyhetkeen. Tähän vedoten monet tutkijat ovat sitten väittäneet, että nykyään puhuttu kieli on alueella alkuperäinen. Silti tiedetään, että esimerkiksi englannin kieli ei ole Englannin alkuperäinen kieli vaan vasta myöhäisten germaanisten tulokkaiden tuoma. Ja jos ajatellaan esimerkiksi indoeurooppalaista kantakieltä, jonka alkuperäisestä suppeasta puhuma-alueesta on näillä näkymin epäämättömät kielelliset todisteet, on tultava siihen johtopäätökseen, että tuo kieli on "alkuperäinen" vain yhdellä alueella; kaikille muille kymmenille puhuma-alueille kieli on levinnyt myöhemmin. Siitäkin huolimatta, että arkeologit sanovat asutuksen jatkuvuuden olevan noillakin alueilla täysin ilmeistä.

Eli:
Arkeologisesti havaittavat muutokset eivät automaattisesti merkitse, että kielikin muuttuu. Kieli ei leviä arkeologisesti havaittaviin kulttuurivaikutuksiin sidottuna. Kieli leviää täysin omilla ehdoillaan, eikä kielen leviämisestä voi tästä syystä saada tietoa muutoin kuin kielitieteen keinoin.

Samasta syystä genetiikkakaan ei voi antaa tietoa menneisyyden kielioloista. Genetiikka ei voi suoraan antaa tietoa edes menneisyyden geenisuhteista, koska siinä tutkitaan nykyväestöjen geenejä; ainoastaan tiettyjä mutaatioita ja muita harvinaisempia piirteitä sekä niiden mahdollisia kulkusuuntia voidaan selvittää. Silti kaikki väestöjen välisiä geneettisiä sukulaisuussuhteita kuvaavat kaaviot ovat oikeastaan pelkkiä arvauksia ja olettamuksia. Tämän osoittaa esimerkiksi se, että erään kaavion mukaan islantilaiset ovat melkein yhtä kaukana muista eurooppalaisista kuin sardinialaiset ja saamelaisetkin. Silti saamelaisten halutaan tulkita eronneen muista eurooppalaisista jo hyvin kauan sitten, jo jääkauden lopulla. Luonnollisestikaan islantilaisista ei samanlaista väitettä voida esittää, koska tämän väestön tiedetään eronneen norjalaisista vasta runsaat tuhat vuotta sitten. Voidaankin kysyä, eikö saamelaistenkin erilaisuus voisi yhtä hyvin johtua suhteellisen myöhään eristyneistä asuinsijoista ja eristyneisyyden aiheuttamista geenirikastumista ja -kadoista?

Kuinka sitten yhtäältä kielitieteen ja toisaalta genetiikan ja arkeologian ristiriitaisilta vaikuttavat tulokset on tulkittava? Yksinkertaisesti siten, että Suomen etelästä ja kaakosta saapuneet alkuasuttajat ovat aluksi puhuneet kieltä X (ja mahdollisesti lisäksi kieliä Y, Z jne.), jonka/jotka he ovat myöhemmin korvanneet uralilaisella kielellä, eli kielellä, jonka eräs suora jatkaja on suomen kieli.

Kunkin tieteenalan tulokset on hyväksyttävä sellaisina kuin ne kyseisen tieteenalan menetelmien perusteella ovat. Vasta tämän jälkeen tuloksia voidaan lähteä yhdistelemään. Wiik sen sijaan on oikaissut jättämällä tyystin huomiotta sekä fennougristiikan että indoeuropeistiikan vakuuttavimmat tulokset; sen sijaan hän muistaa kyllä viitata näiden tieteenalojen jo kumottuihin tai vanhentuneisiin teorioihin. Kuinka uskottavia kieltä koskevia tuloksia hän tämän jälkeen voi saavuttaa arkeologian ja genetiikan perusteella? Varmaankin yhtä uskottavia kuin saisi vaikkapa planeettojen kemiallisesta koostumuksesta pelkästään genetiikan tulosten avulla.


3. Ongelmana kieli

Ongelmaa ei olisi, jos Kalevi Wiik olisi tyytynyt käsittelemään väestöjen liikettä puhtaasti genetiikan ja arkeologian pohjalta: hän puhuisi pelkästään suomen väestön alkuperästä puuttumatta lainkaan kieleen. Tällöin en ehkä olisi löytänytkään hänen näkemyksistään kritisoivaa.

Jostain syystä Wiikin on hyvin vaikea hyväksyä kielemme alkuperän itäisyyttä; tai sitten hän ei ole siitä tietoinen. Mutta niin kauan kuin Wiik käsittelee kieltä ikään kuin geenien ja aineellisen kulttuurin mukana automaattisesti roikkuvana epäitsenäisenä piirteenä, hänen teoriansa ei voi olla kielen osalta tieteellisesti pätevä.

Hänen tulisi joko käsitellä kieltä kielitieteen keinoin ja kielitieteen tuloksia seuraten - tai jättää kieli kokonaan tarkastelunsa ulkopuolelle.

3.1. "Suomalais-ugrilainen"

Termi "suomalais-ugrilainen" (samoin kuin "uralilainen") on puhtaasti kielitieteellinen. Sillä viitataan siihen kielikuntaan, johon suomen kieli kuuluu. Suomalais-ugrilaista kulttuuria ei ole olemassakaan, ei myöskään suomalais-ugrilaista geeniperimää. Suomalaiset eroavat kielisukulaisistaan, esimerkiksi juuri "ugrilaisista" eli hanteista, manseista ja unkarilaisista, niin geneettisesti kuin kulttuurisestikin. Hantit (varhemmin ostjakit) ja mansit (varhemmin vogulit) näyttävät suomalaisen maallikon silmin selvästi mongolirodun edustajilta, kun taas unkarilaiset edustavat pääosin meitä tummempaa, eteläisempää europidistä "rotua".

Joskus menneisyydessä on saattanut olla olemassa geneettisesti suhteellisen yhtenäinen "suomalais-ugrilainen" kansa, mutta tästä meillä ei voi olla tietoa juuri siitä syystä, että kieli ja geenit eivät ole sidottuja toisiinsa. Koska nykyiset suomalais-ugrilaiset kansat edustavat selvästi eri rotutyyppejä, emme voi varmuudella tietää, mitä rotutyyppiä mahdollinen suomalais-ugrilainen kantakansa edusti, jos sellaista yhtenäisenä heimona koskaan olikaan.

Wiikin väite, että "suomalais-ugrilaiset" olisivat asuneet jääkauden loppuvaiheilla Ukrainan refugiossa, tuntuu kovin perustelemattomalta. Ensiksikin, koska suomalais-ugrilainen (tai uralilainen) kielivaihe palautuu suurella todennäköisyydellä vain noin 5 000 - 6 000 vuoden taakse, kun taas Ukrainan refugio palautuu 16 000 vuoden taakse. Väliin jää siis kokonaiset 10 000 vuotta - tuskin voitaisiin puhua edes esi-esi-esi-suomalais-ugrilaisesta kielestä, vaikka kielikuntamme olisikin mainitulta seudulta peräisin.

Toiseksi nykyinen kielisukulaisuus uralilaisia kieliä puhuvien kansojen - esimerkiksi suomalaisten ja nenetsien - välillä voidaan palauttaa ehkä noin 6 000 vuoden taakse. Tätä vanhemmat sukulaisuudet ovat hämärtyneet kielten jatkuvan kehittymisen vuoksi. Oletetulla tuonaikaisella kantauralilla oli varmasti sukukieliä, se ei voinut syntyä tyhjästä. Mutta kielitieteen nykykeinoin varhempaa sukulaisuutta ei voida enää todentaa.

Ukrainan refugiosta olisi ehtinyt tuon kantauralia edeltäneen 10 000 vuoden aikana kehittyä vaikka kuinka monta kielikuntaa, jotka eivät nykyperspektiivistä katsoen olisi enää tunnistettavissa kielisukulaisiksemme - ja jotka ovat kadonneet indoeurooppalaisen ja uralilaisen kielen laajentumisen alle. Näin ollen olisi muiden kielikuntien vähättelyä väittää Ukrainan refugiota suomalais-ugrilaiseksi - siinäkin tapauksessa, että uralilainen kielikunta yleensä olisi alun alkujaan peräisin tuolta alueelta.

Eräät tutkijat pitävät mahdollisena, että uralilaisen kielen puhujat olisivat olleet eräs maahamme heti jääkauden päätyttyä saapunut väestöryhmä, mutta kielitiede ei anna tukea tällaiselle oletukselle. Nimittäin kantauralin ja kantaindoeuroopan tiiviit suhteet, joiden todisteina ovat lukuisat kantakielten tasoja heijastelevat lainasanat, edellyttävät sangen yhtenäisiä ja suppea-alaisia puhuma-alueita toistensa naapuruudessa vielä sangen myöhään, noin 4000 - 3500 calBC. Absoluuttinen ajoitus saadaan indoeurooppalaiselta puolelta.

Indoeurooppalainen "alkukoti", eli kielen puhuma-alue ennen sen puhujien levittäytymistä, on melko uskottavasti paikannettu Mustanmeren ja Kaspianmeren pohjoispuolisille aroille Ala-Volgan länsipuolelle. Tätä tukee se, että kantaindoeuroopalla on ollut yhteyksiä myös kaukasialaisiin kielikuntiin. Uralilaisen kantakielen puhuma-aluetta on siis etsittävä mainitun alueen pohjoispuolelta, esimerkiksi Keski-Volgalta perinteisen "Volgan mutkan" tuntumasta. Yhtenäisen kantaindoeuroopan päättyminen ajoitetaan noin vuoteen 3 500 calBC: tällöin keksittiin pyörä ja vaunut, ja indoeurooppalaisten kielten yhteinen vaunuterminologia palautuu äänneperustein kantakieleen.

Kantakieli ei siis ole voinut hajota eikä levitä laajalle ennen tuota ajanhetkeä. Tämänkin todisteen esimerkiksi Wiik on autuaasti ohittanut ja valinnut mieluummin vanhentuneen eli virheelliseksi osoittautuneen aikaisemman kannan, jonka mukaan indoeurooppalainen kieli levisi Euroopassa maanviljelyksen mukana jo useita vuosituhansia aikaisemmin.

Kantauralilainen kausi ei vanhojen, kantakielten välisten lainasanojen perusteella ole voinut päättyä ainakaan kovinkaan paljon tätä aiemmin. Siksi esi- tai kantauralin olettaminen kyseistä ajanhetkeä jopa 5 000 vuotta aikaisemmaksi (eli Suomen alkuasuttajien kieleksi) jää vaille tukevaa perustaa.

Samoin perustein suljetaan tietysti pois myös se oletus, että esiuralilaista kieltä olisi puhuttu Keski-Euroopassa Atlantin rannoilla saakka. Varmemmaksi vakuudeksi kantagermaanissa on jälkiä substraattikielestä (eli kielestä, joka on kadonnut mutta jättänyt äänteellisiä jälkiä ja ehkä sanojakin kieleen, joka sen on syrjäyttänyt), joka on sekä äännejärjestelmänsä että sanastonsa perusteella kaikkea muuta kuin kantauralia muistuttava.

Keski-Euroopassa on siis jääkauden jälkeen puhuttu paleoeurooppalaisia (vanhaeurooppalaisia) kieliä, kun taas esiuralilaista ja esi-indoeurooppalaista kieltä on puhuttu Itä- ja Kaakkois-Euroopassa, tarkemmin Itä- ja Kaakkois-Venäjällä.

Lisäksi on joitain kielellisiä seikkoja, jotka sitovat esiuralilaisen kielen altailaisen tyypin kieliin, joten esiuralin vaihe lienee sijoitettava vieläkin kauemmas itään: Siperian puolelle. Uralilaiset kielet muistuttavat nimittäin monilta rakennepiirteiltään altailaisen tyypin kieliä (turkkilais-, mongoli- ja tunguusikielet) ja eroavat huomattavan monessa suhteessa ja kielen kaikilla tasoilla indoeurooppalaisista kielistä - jopa niin, että kantaurali ja kantaindoeurooppa olivat kuin yö ja päivä, kun taas nykykielten välillä on tapahtunut lähentymistä.

Naapurikielillä on tapana vaikuttaa toisiinsa kaikkialla maailmassa, ja siksi onkin huomattavasti todennäköisempää, että kahta samantyyppistä kieltä on puhuttu pitkään lähekkäin kuin että kahta täysin erityyppistä kieltä olisi puhuttu pitkän aikaa lähekkäin. Tällä perusteella kantaurali vaikuttaisi tulleen kantaindoeuroopan lähettyville vasta sangen myöhään, juuri ennen kantakielten hajoamista. Ja kantauralin esivaihe sijoittuisi samalla perusteella todennäköisesti Siperiaan altailaisen tyypin kielten läheisyyteen. On huomautettu, että Euroopanpuoleinen Venäjä on riittävän suuri useallekin erisukuiselle kielikunnalle. Tämä on totta muttei selitä uralilaisen ja altailaisen typologian samankaltaisuutta.

Edellä mainittua hypoteesia on arvosteltu siitä, että uralilaisella kantakielellä ei ole yhteisiä konkreettisia aineksia altailaisen tyypin kielten kanssa. Mutta yhteisiä aineksiahan vaaditaan vain kielisukulaisuuden todistamiseksi; kielikontaktien todistamiseksi riittänee samanlainen piirre. Tästä on esimerkkejä suomen ja ruotsin väliltä: yhteisiä rakenteita löytyy runsaasti, mutta yhteisiä konkreettisia aineksia vähemmän.

Lopuksi

Edellä olen osoittanut joitain selviä virheitä Wiikin teoriassa ja menetelmissä. Uskon ja toivon että tämä tieto leviää myös akateemisten piirien ulkopuolelle, kansan pariin. Olisi tuiki epämiellyttävää, mikäli esimerkiksi koulujen oppikirjoihin pääsisi virheellisiä oletuksia vain siksi, että eräs tutkija perusteellisesta ja perustellusta kritiikistä huolimatta rummuttaa julkisuuteen omia näkemyksiään. On suorastaan moraalitonta kohdistaa propagandansa kansalle, jolla ei ole kykyä ottaa kantaa annetun tiedon pätevyyteen.

Kansa luottaa siihen, että julkisuudessa näkemyksiään esittelevät vain sellaiset tutkijat, joiden näkemykset on punnittu ja todettu perustelluiksi. Niinpä ei ole ihme, että esimerkiksi monet peruskoulujen ja lukioiden opettajat ovat uskoneet Wiikin propagandaa ja pitävät Wiikin teoriaa vallankumouksellisena edistysaskeleena alkuperämme selvittelyssä - vaikka kuten jo edeltä kävi ilmi, kyseessä on vallankumouksellinen peruutusaskel kokonaan tieteenteon ulkopuolelle. Ja nämä opettajat levittävät sitten tätä "päivitettyä tietoa" oppilailleen, ja oppilaat levittävät sitä vanhemmilleen, sukulaisilleen ja kavereilleen...

On herättävää havaita, kuinka aseeton tiedeyhteisö on riittävän häikäilemättömän populistin edessä. Tiedeyhteisön tulisi edes yrittää kantaa vastuu siitä, että kritiikin kärki menee perille - ellei itse tutkijalle, niin ainakin kansalle. Siksi olenkin laatinut tämän alkuperäsivuston, jolla tarjoan kaikille niillekin, jotka eivät ole asiaan liittyviä tieteenaloja opiskelleet, mahdollisuuden ymmärtää asiasta käytyä keskustelua. Toivon että lukijat tämän sivuston luettuaan ymmärtävät, missä ongelma piilee, ja osaavat omalta osaltaan hälventää vääriä luuloja ja ehkäistä virheellisen tiedon leviämistä.




Takaisin pääsivulle