Wiikin teorian perustelut
Kalevi Wiik esittää, että koko Keski-Eurooppa olisi aikaisemmin (jo jääkauden lopulla eli
yli 12 000 vuotta sitten) ollut uralinsukuisten kielten puhuma-aluetta. Perinteisen
näkemyksen mukaan taas kantauralilainen kielimuoto levisi Keski-Volgalta itään ja
länteen sangen myöhään, aikaisimmillaankin ehkä noin 6 000 vuotta sitten.
Tässä tarkastelussa punnitsen Wiikin teorian tueksi esitettyjä argumentteja.
Tieteessä ei nimittäin riitä, että keksii teorian ja pitää itse sitä yhtä hyvänä kuin
muitakin teorioita - on esitettävä aiemman teorian puutteet ja korjattava ne omassa
teoriassa, samalla kun oma teoria ei saisi olla miltään osin puutteellisempi kuin aiempi.
Wiikin argumentit:
1. Arkeologinen jatkuvuus
2. Kantagermaanin uralilaiset substraattipiirteet
3. Suomalaisten ja keskieurooppalaisten geneettinen samankaltaisuus
Vasta-argumentit:
1. Arkeologinen jatkuvuus
Arkeologinen jatkuvuus on ilmeinen kaikkialla, missä vain ei ole tapahtunut kansanmurhaa.
Tämä johtuu siitä, että pääsääntöisesti jokainen tulokasväestö on lukumäärältään pienempi
kuin alueen alkuasuttajaväestö. Tätä kutsutaan perustajavaikutukseksi. Uudet esinetyypit
muodostavat vain pienen osan koko kulttuurikuvasta, ja uudet ideat saatetaan sopeuttaa
omaperäisiin tyylinormeihin, ja näin arkeologisesti havaittava jatkuvuus säilyy.
Tiedetään myös, että jokainen kieli on syntynyt suppealla alueella. Yhtenäinen kieli ei
voi syntyä laajalla alueella - jopa sekakielet syntyvät suppealla alueella; tämä kieltä
koskeva lainalaisuus on vain hyväksyttävä. Se perustuu siihen, että uusi kieli syntyy vain,
kun yhdellä ja samalla alueella syntyy riittävän paljon piirteitä, jotka erottavat
tarkasteltavan kielimuodon naapurimurteesta. Ja jokainen uudennos saa alkunsa yhden yksilön
puheesta. Jos tällaisia uudennoksia syntyy tasaisesti laajalla alueella, minkään näiden alueiden
puheenparsi ei kehity omaksi kielekseen. Tiivistäen: uusi kieli syntyy vain uudennosten
keskittyessä yhdelle suppealle alueelle.
Näin ollen kielen leviäminen laajemmalle alueelle on aina sekundaarinen ilmiö. Tätä taustaa
vasten käy mielekkääksi puhua kielellisestä "alkukodista" eli kantakielen alkuperäisestä
puhuma-alueesta.
Jos nyt vaikkapa uralilaiseen kielikuntaan kuuluvia puhuma-alueita on karkeasti noin 30,
niin edellä kerrotusta seuraa, että uralilainen kielimuoto voi olla alkuperäinen vain
yhdellä näistä alueista - ellei leviämiskeskus sijaitse kokonaan kielikunnan nykyisen
levinneisyyden ulkopuolella. Näin ollen arkeologista jatkuvuutta vastaa lopuilla 29:llä
alueella kielellinen epäjatkuvuus. Voidaan siis sanoa, että arkeologinen jatkuvuus vastaa
ainoastaan 3,33 % todennäköisyydellä kielellistä jatkuvuutta. Mitä laajemmalle levinnyt
kielikunta on kyseessä, sitä heikompi vastaavuus on.
Lisätodiste sille, että arkeologinen jatkuvuus ei voi kertoa mitään kielellisestä
jatkuvuudesta, saadaan Mario Alinein "paleoliittisesta jatkuvuusteoriasta". Alinei
väittää, että indoeurooppalaista kantakieltä on puhuttu Euroopassa jo jääkauden aikaan
eli paleoliittisen kauden lopulla (yli 12 000 vuotta sitten), koska arkeologisessa
aineistossa ei ole havaittavissa katkosta. Wiik taas esittää muutamiin indoeuropeisteihin
nojautuen, että indoeurooppalainen kieli on levinnyt Eurooppaan maanviljelyksen mukana
noin 8 000 vuotta sitten, koska tämän jälkeen ei ole havaittavissa niin suurta muutosta
kulttuurikuvassa, että se todistaisi kielenvaihdosta.
Toisin sanoen Wiik ja Alinei perustelevat keskenään ristiriitaisia teorioitaan yhdellä
ja samalla argumentilla. Jokainen ymmärtää, kuinka todistusvoimainen näin sopeutuva
argumentti voi tässä yhteydessä olla...
Lopputulos: arkeologista jatkuvuutta ei voida käyttää argumenttina kielen menneisyyttä
tutkittaessa. Arkeologia tutkii aineellista kulttuuria, kielitiede tutkii kieltä.
2. Kantagermaanin uralilaiset substraattipiirteet
Kalevi Wiik on esittänyt joukon foneettisia (äännetasoon liittyviä) ja prosodisia
(esimerkiksi sanapainoon liittyviä) piirteitä, jotka todistaisivat kantagermaanin
mahdollisesta uralilaisesta substraatista (eli piirteistä joita kieleen olisi tarttunut
alueella aiemmin puhutusta kielestä). Nämä väitteet on jo kauan sitten kumottu, mistä
Wiik näyttää olevan autuaan tietämätön.
Ensiksikin useimmat näistä piirteistä on osoitettu erityisesti Petri Kallion, Jorma
Koivulehdon ja Asko Parpolan toimesta paljon myöhäisemmiksi. Ne eivät siis ole ilmaantuneet
vielä esigermaaniin.
Toiseksi tällaiset foneettiset ja prosodiset piirteet ovat sellaisia, että ne voivat aivan
hyvin ilmaantua kieleen omapohjaisen kehityksen kautta. Jotta niiden voitaisiin ajatella
olevan substraattivaikutusta, pitäisi olla jonkinlaisia todisteita kontakteista oletetun
substraattikielen kanssa. Esimerkiksi sanastollinen todistusaineisto todistaisi hyvin
helposti ja varmasti mahdolliset kontaktit.
Ja kuinka ollakaan, kantagermaanin sanastossa on kuin onkin suuri määrä substraattilainoja - ne
vain viittaavat aivan toisenlaisiin kieliin kuin uralilaisiin (näitä sanoja on tutkinut esim.
Peter Schrijver). Ensiksikin sanojen perusteella substraattikielen fonotaksi - eli säännöt,
jotka säätelevät sitä, mitkä äänteet saavat esiintyä peräkkäin - poikkeaa täysin
uralilaisten kielten vanhasta fonotaksista.
Toiseksi yhtään näistä sanoista ei ole voitu etymologioida (sanan alkuperää selvittää)
uralilaisten kielten perusteella. Ja kuitenkin joukossa olisi varmasti myös sanoja, joiden
äänneasu olisi säilynyt hyvin vakaana tuhansia vuosia; vertailun vuoksi mainittakoon suomen sana
"kala", jota vastaa kielikunnan toisessa päässä samojedilaisessa metsänenetsin kielessä
samanmerkityksinen sana "kal'a". Koska suomen ja metsänenetsin eriytyminen palautuu ehkä
jopa noin 6 000 vuoden taakse, olisi kantauralin ja sen sisarkielen välinen sukulaisuus
tunnistettavissa yhtä pitkän ajan takaa, eli nykyhetkestä katsoen 12 000 vuoden takaa.
Tästäkään Wiik ei näytä olevan tietoinen.
Lopputulos: kantagermaaniin vaikuttaneet substraattikielet eivät ole olleet mitään sukua
uralilaisille kielille. Uralilaista kantakieltä tai edes sen sukukieliä ei siis ole
puhuttu Keski-Euroopassa.
3. Suomalaisten ja keskieurooppalaisten geneettinen samankaltaisuus
On totta, että kun tarkastellaan suomalaisten koko geenistöä, niin lähimmät
verisukulaisemme löytyvät Keski-Euroopasta ja Skandinaviasta, toisin sanoen lounaan
suunnalta. Kuitenkin kielisukulaisemme löytyvät pääosin idän suunnalta. Kuinka tämä
tilanne on selitettävissä?
Hyvin yksinkertaisesti: väestö on levinnyt tänne jääkauden jälkeen etelästä,
vetäytyvää mannerjäätä seuraten. Alkuväestön geenit
ovat edelleen vallitsevina nykysuomalaisten perimässä (perustajavaikutus). Kieli sen
sijaan on levinnyt tänne idän tai kaakon suunnalta paljon myöhemmin, kuten sivustoni
aiemmissa kirjoituksissa olen esittänyt. Suomen alkuasuttajat ovat siis vaihtaneet
alkuperäisen kielensä uralilaiseen kieleen, aivan niin kuin ovat tehneet yhtä vaille
kaikkien nykyään uralinkielisten alueiden väestöt (ks. kielellisestä jatkuvuudesta alumpaa).
Muuta vaihtoehtoa ei todellakaan jää: tässä kirjoituksessa on selvinnyt, että Keski-Euroopassa
ei ole koskaan puhuttu uralinsukuista kieltä (myöhään saapunutta unkaria lukuun ottamatta).
Sivuston aiemmissa kirjoituksissa taas on jo selvinnyt, miltä suunnalta uralilaisen kielen
"alkukotia" oikein on etsittävä: Keski-Volgalta sen kuuluisan mutkan tienoilta.
Lopputulos: geneettinen sukulaisuus ei todista mitään kielisukulaisuudesta. Genetiikka
tutkii geenejä, kielitiede tutkii kieltä.
Miksi sitten...
Miksi Wiik sitten edelleen pitää kiinni kumotuista perusteluistaan? Ilmeisesti hän on niin
syvälle suuntautunut siihen ajatukseen, että kieli olisi jollain tavoin sidoksissa geeneihin
tai aineelliseen kulttuuriin, että hän ei kykene enää irtautumaan käsityksestään. Tähän
viittaisi hänen voimakas tarpeensa johtaa kaikki alkuperämme osatekijät (tai ainakin kieli,
geenit ja aineellinen kulttuuri) yhdestä ja samasta Alkukodista - hänhän kieltäytyy
edes miettimästä, voisivatko alkuperämme eri tekijät olla peräisin eri suunnilta.
Nykytietämyksen valossa tällainen yhden Alkukodin oletus on kuitenkin täysin absurdi:
se edellyttäisi, että suomalaisten
esivanhemmat olisivat olleet täysin sisäsiittoinen kansa, joka olisi jääräpäisesti
varjellut geenejään, kieltään ja kulttuuriaan vierailta vaikutteilta ja vaeltanut
yhtenä pakettina jostain Alkukodista tänne Suomeen.
Kuitenkin tiedämme, että kieli ei ole sidoksissa geeneihin. Lapsi oppii äidinkielenään sen
kielen, jota hänen kasvuympäristössään puhutaan; ei automaattisesti sitä kieltä, jota
hänen biologiset
vanhempansa ovat puhuneet äidinkielenään. Vielä mielettömämpää olisi väittää, että kieli
olisi sidoksissa esineisiin: että tietyn keramiikkatyylin valmistajat puhuisivat
välttämättä ja poikkeuksetta juuri tiettyä kieltä.
Ilmeisesti Wiik ei kuitenkaan oleta, että kieli olisi näin suoraan riippuvainen muista
tekijöistä, vaan pikemminkin hän uskoo, että kielenvaihto jättää aina erittäin vahvoja
jälkiä, joko kulttuurisia tai geneettisiä. Todellisuudessa ei kuitenkaan jätä: hyvinkin
heikko vaikutus saattaa aiheuttaa kielenvaihdon, tai hyvinkin voimakas vaikutus saattaa
olla riittämätön aiheuttamaan kielenvaihtoa.
Kielenvaihto on sosiolingvistinen ilmiö, joka ei ole ennustettavissa - eikä taannustettavissa:
on siis turha yrittää etsiä "riittävän vahvoja" kulttuurisia tai geneettisiä vaikutuksia, ja
sitten niiden jäädessä puuttumaan julistaa, ettei kielenvaihtoa ole näin ollen voinut tapahtua.
Tässä kirjoituksessa on selvinnyt, että kielenvaihtoa Keski-Euroopassa uralista
indoeurooppaan ei ole koskaan tapahtunut. Sen sijaan Suomessa ja useimmilla muilla
nykyään uralinkielisillä alueilla on tapahtunut kielenvaihto alkuperäiskielistä uraliin.
Lopputulos: kielenvaihto voi tapahtua tai olla tapahtunut riippumatta siitä, onko
geneettisessä tai arkeologisessa aineistossa havaittavissa sopivaa voimakasta vaikutusta.
Arkeologia tutkii aineellista kulttuuria, genetiikka tutkii
geenejä ja kielitiede tutkii kieltä.
Takaisin pääsivulle
|