Wiikin teorian perustelut



Kalevi Wiik esittää, että koko Keski-Eurooppa olisi aikaisemmin (jo jääkauden lopulla eli yli 12 000 vuotta sitten) ollut uralinsukuisten kielten puhuma-aluetta. Perinteisen näkemyksen mukaan taas kantauralilainen kielimuoto levisi Keski-Volgalta itään ja länteen sangen myöhään, aikaisimmillaankin ehkä noin 6 000 vuotta sitten.

Tässä tarkastelussa punnitsen Wiikin teorian tueksi esitettyjä argumentteja. Tieteessä ei nimittäin riitä, että keksii teorian ja pitää itse sitä yhtä hyvänä kuin muitakin teorioita - on esitettävä aiemman teorian puutteet ja korjattava ne omassa teoriassa, samalla kun oma teoria ei saisi olla miltään osin puutteellisempi kuin aiempi.

Wiikin argumentit:
1. Arkeologinen jatkuvuus
2. Kantagermaanin uralilaiset substraattipiirteet
3. Suomalaisten ja keskieurooppalaisten geneettinen samankaltaisuus

Vasta-argumentit:

1. Arkeologinen jatkuvuus

Arkeologinen jatkuvuus on ilmeinen kaikkialla, missä vain ei ole tapahtunut kansanmurhaa. Tämä johtuu siitä, että pääsääntöisesti jokainen tulokasväestö on lukumäärältään pienempi kuin alueen alkuasuttajaväestö. Tätä kutsutaan perustajavaikutukseksi. Uudet esinetyypit muodostavat vain pienen osan koko kulttuurikuvasta, ja uudet ideat saatetaan sopeuttaa omaperäisiin tyylinormeihin, ja näin arkeologisesti havaittava jatkuvuus säilyy.

Tiedetään myös, että jokainen kieli on syntynyt suppealla alueella. Yhtenäinen kieli ei voi syntyä laajalla alueella - jopa sekakielet syntyvät suppealla alueella; tämä kieltä koskeva lainalaisuus on vain hyväksyttävä. Se perustuu siihen, että uusi kieli syntyy vain, kun yhdellä ja samalla alueella syntyy riittävän paljon piirteitä, jotka erottavat tarkasteltavan kielimuodon naapurimurteesta. Ja jokainen uudennos saa alkunsa yhden yksilön puheesta. Jos tällaisia uudennoksia syntyy tasaisesti laajalla alueella, minkään näiden alueiden puheenparsi ei kehity omaksi kielekseen. Tiivistäen: uusi kieli syntyy vain uudennosten keskittyessä yhdelle suppealle alueelle.

Näin ollen kielen leviäminen laajemmalle alueelle on aina sekundaarinen ilmiö. Tätä taustaa vasten käy mielekkääksi puhua kielellisestä "alkukodista" eli kantakielen alkuperäisestä puhuma-alueesta.

Jos nyt vaikkapa uralilaiseen kielikuntaan kuuluvia puhuma-alueita on karkeasti noin 30, niin edellä kerrotusta seuraa, että uralilainen kielimuoto voi olla alkuperäinen vain yhdellä näistä alueista - ellei leviämiskeskus sijaitse kokonaan kielikunnan nykyisen levinneisyyden ulkopuolella. Näin ollen arkeologista jatkuvuutta vastaa lopuilla 29:llä alueella kielellinen epäjatkuvuus. Voidaan siis sanoa, että arkeologinen jatkuvuus vastaa ainoastaan 3,33 % todennäköisyydellä kielellistä jatkuvuutta. Mitä laajemmalle levinnyt kielikunta on kyseessä, sitä heikompi vastaavuus on.

Lisätodiste sille, että arkeologinen jatkuvuus ei voi kertoa mitään kielellisestä jatkuvuudesta, saadaan Mario Alinein "paleoliittisesta jatkuvuusteoriasta". Alinei väittää, että indoeurooppalaista kantakieltä on puhuttu Euroopassa jo jääkauden aikaan eli paleoliittisen kauden lopulla (yli 12 000 vuotta sitten), koska arkeologisessa aineistossa ei ole havaittavissa katkosta. Wiik taas esittää muutamiin indoeuropeisteihin nojautuen, että indoeurooppalainen kieli on levinnyt Eurooppaan maanviljelyksen mukana noin 8 000 vuotta sitten, koska tämän jälkeen ei ole havaittavissa niin suurta muutosta kulttuurikuvassa, että se todistaisi kielenvaihdosta.

Toisin sanoen Wiik ja Alinei perustelevat keskenään ristiriitaisia teorioitaan yhdellä ja samalla argumentilla. Jokainen ymmärtää, kuinka todistusvoimainen näin sopeutuva argumentti voi tässä yhteydessä olla...

Lopputulos: arkeologista jatkuvuutta ei voida käyttää argumenttina kielen menneisyyttä tutkittaessa. Arkeologia tutkii aineellista kulttuuria, kielitiede tutkii kieltä.

2. Kantagermaanin uralilaiset substraattipiirteet

Kalevi Wiik on esittänyt joukon foneettisia (äännetasoon liittyviä) ja prosodisia (esimerkiksi sanapainoon liittyviä) piirteitä, jotka todistaisivat kantagermaanin mahdollisesta uralilaisesta substraatista (eli piirteistä joita kieleen olisi tarttunut alueella aiemmin puhutusta kielestä). Nämä väitteet on jo kauan sitten kumottu, mistä Wiik näyttää olevan autuaan tietämätön.

Ensiksikin useimmat näistä piirteistä on osoitettu erityisesti Petri Kallion, Jorma Koivulehdon ja Asko Parpolan toimesta paljon myöhäisemmiksi. Ne eivät siis ole ilmaantuneet vielä esigermaaniin.

Toiseksi tällaiset foneettiset ja prosodiset piirteet ovat sellaisia, että ne voivat aivan hyvin ilmaantua kieleen omapohjaisen kehityksen kautta. Jotta niiden voitaisiin ajatella olevan substraattivaikutusta, pitäisi olla jonkinlaisia todisteita kontakteista oletetun substraattikielen kanssa. Esimerkiksi sanastollinen todistusaineisto todistaisi hyvin helposti ja varmasti mahdolliset kontaktit.

Ja kuinka ollakaan, kantagermaanin sanastossa on kuin onkin suuri määrä substraattilainoja - ne vain viittaavat aivan toisenlaisiin kieliin kuin uralilaisiin (näitä sanoja on tutkinut esim. Peter Schrijver). Ensiksikin sanojen perusteella substraattikielen fonotaksi - eli säännöt, jotka säätelevät sitä, mitkä äänteet saavat esiintyä peräkkäin - poikkeaa täysin uralilaisten kielten vanhasta fonotaksista.

Toiseksi yhtään näistä sanoista ei ole voitu etymologioida (sanan alkuperää selvittää) uralilaisten kielten perusteella. Ja kuitenkin joukossa olisi varmasti myös sanoja, joiden äänneasu olisi säilynyt hyvin vakaana tuhansia vuosia; vertailun vuoksi mainittakoon suomen sana "kala", jota vastaa kielikunnan toisessa päässä samojedilaisessa metsänenetsin kielessä samanmerkityksinen sana "kal'a". Koska suomen ja metsänenetsin eriytyminen palautuu ehkä jopa noin 6 000 vuoden taakse, olisi kantauralin ja sen sisarkielen välinen sukulaisuus tunnistettavissa yhtä pitkän ajan takaa, eli nykyhetkestä katsoen 12 000 vuoden takaa. Tästäkään Wiik ei näytä olevan tietoinen.

Lopputulos: kantagermaaniin vaikuttaneet substraattikielet eivät ole olleet mitään sukua uralilaisille kielille. Uralilaista kantakieltä tai edes sen sukukieliä ei siis ole puhuttu Keski-Euroopassa.

3. Suomalaisten ja keskieurooppalaisten geneettinen samankaltaisuus

On totta, että kun tarkastellaan suomalaisten koko geenistöä, niin lähimmät verisukulaisemme löytyvät Keski-Euroopasta ja Skandinaviasta, toisin sanoen lounaan suunnalta. Kuitenkin kielisukulaisemme löytyvät pääosin idän suunnalta. Kuinka tämä tilanne on selitettävissä?

Hyvin yksinkertaisesti: väestö on levinnyt tänne jääkauden jälkeen etelästä, vetäytyvää mannerjäätä seuraten. Alkuväestön geenit ovat edelleen vallitsevina nykysuomalaisten perimässä (perustajavaikutus). Kieli sen sijaan on levinnyt tänne idän tai kaakon suunnalta paljon myöhemmin, kuten sivustoni aiemmissa kirjoituksissa olen esittänyt. Suomen alkuasuttajat ovat siis vaihtaneet alkuperäisen kielensä uralilaiseen kieleen, aivan niin kuin ovat tehneet yhtä vaille kaikkien nykyään uralinkielisten alueiden väestöt (ks. kielellisestä jatkuvuudesta alumpaa).

Muuta vaihtoehtoa ei todellakaan jää: tässä kirjoituksessa on selvinnyt, että Keski-Euroopassa ei ole koskaan puhuttu uralinsukuista kieltä (myöhään saapunutta unkaria lukuun ottamatta). Sivuston aiemmissa kirjoituksissa taas on jo selvinnyt, miltä suunnalta uralilaisen kielen "alkukotia" oikein on etsittävä: Keski-Volgalta sen kuuluisan mutkan tienoilta.

Lopputulos: geneettinen sukulaisuus ei todista mitään kielisukulaisuudesta. Genetiikka tutkii geenejä, kielitiede tutkii kieltä.

Miksi sitten...

Miksi Wiik sitten edelleen pitää kiinni kumotuista perusteluistaan? Ilmeisesti hän on niin syvälle suuntautunut siihen ajatukseen, että kieli olisi jollain tavoin sidoksissa geeneihin tai aineelliseen kulttuuriin, että hän ei kykene enää irtautumaan käsityksestään. Tähän viittaisi hänen voimakas tarpeensa johtaa kaikki alkuperämme osatekijät (tai ainakin kieli, geenit ja aineellinen kulttuuri) yhdestä ja samasta Alkukodista - hänhän kieltäytyy edes miettimästä, voisivatko alkuperämme eri tekijät olla peräisin eri suunnilta.

Nykytietämyksen valossa tällainen yhden Alkukodin oletus on kuitenkin täysin absurdi: se edellyttäisi, että suomalaisten esivanhemmat olisivat olleet täysin sisäsiittoinen kansa, joka olisi jääräpäisesti varjellut geenejään, kieltään ja kulttuuriaan vierailta vaikutteilta ja vaeltanut yhtenä pakettina jostain Alkukodista tänne Suomeen.

Kuitenkin tiedämme, että kieli ei ole sidoksissa geeneihin. Lapsi oppii äidinkielenään sen kielen, jota hänen kasvuympäristössään puhutaan; ei automaattisesti sitä kieltä, jota hänen biologiset vanhempansa ovat puhuneet äidinkielenään. Vielä mielettömämpää olisi väittää, että kieli olisi sidoksissa esineisiin: että tietyn keramiikkatyylin valmistajat puhuisivat välttämättä ja poikkeuksetta juuri tiettyä kieltä.

Ilmeisesti Wiik ei kuitenkaan oleta, että kieli olisi näin suoraan riippuvainen muista tekijöistä, vaan pikemminkin hän uskoo, että kielenvaihto jättää aina erittäin vahvoja jälkiä, joko kulttuurisia tai geneettisiä. Todellisuudessa ei kuitenkaan jätä: hyvinkin heikko vaikutus saattaa aiheuttaa kielenvaihdon, tai hyvinkin voimakas vaikutus saattaa olla riittämätön aiheuttamaan kielenvaihtoa.

Kielenvaihto on sosiolingvistinen ilmiö, joka ei ole ennustettavissa - eikä taannustettavissa: on siis turha yrittää etsiä "riittävän vahvoja" kulttuurisia tai geneettisiä vaikutuksia, ja sitten niiden jäädessä puuttumaan julistaa, ettei kielenvaihtoa ole näin ollen voinut tapahtua. Tässä kirjoituksessa on selvinnyt, että kielenvaihtoa Keski-Euroopassa uralista indoeurooppaan ei ole koskaan tapahtunut. Sen sijaan Suomessa ja useimmilla muilla nykyään uralinkielisillä alueilla on tapahtunut kielenvaihto alkuperäiskielistä uraliin.

Lopputulos: kielenvaihto voi tapahtua tai olla tapahtunut riippumatta siitä, onko geneettisessä tai arkeologisessa aineistossa havaittavissa sopivaa voimakasta vaikutusta. Arkeologia tutkii aineellista kulttuuria, genetiikka tutkii geenejä ja kielitiede tutkii kieltä.




Takaisin pääsivulle