Mitä kielitiede voi kertoa?

Kielitieteen aloja

Toinen kielitieteen ala, joka on osoittautunut merkittäväksi suomen kielen ja sen varhaisempien vaiheiden selvittelyssä, on indoeuropeistiikka eli indoeurooppalaisten kielten tutkimus. Sikäläisellä puolella on onnistuttu rakentamaan arkeologian avulla jopa absoluuttista kronologiaa kielikunnan kehityksen eri vaiheille, eli osataan sanoa, mille esikristilliselle vuosituhannelle tai -sadalle jokin kielimuoto suunnilleen ajoittuu.

Ja koska indoeurooppalaisista kielistä on lainattu uralilaisiin kieliin paljon sanoja, jopa kantakielten välillä, on lainasanatutkimuksellakin sanansa sanottavana: sen avulla voidaan jossain määrin hyödyntää indoeuropeistiikassa saavutettuja absoluuttisia ajoituksia ja suhteuttaa niitä uralilaiselle puolelle.

Kontaktilingvistiikaksi kutsutaan sitä tutkimusperinnettä, jossa tutkitaan kielten vaikutusta toisiinsa. Kielet voivat olla keskenään erisukuisia.

Kaikki nämä "kielentutkimukset" tutkivat ainoastaan kieltä. Silti niitä on viime vuosina hieman liian vapaasti "sovellettu" myös laajemmissa yhteyksissä, nimittäin suomalaisten alkuperää koskevassa keskustelussa (tästä enemmän sivuston viimeisessä osiossa).

Suomen kielen esihistoria

Kielentutkimus toimii retrospektiivisesti, eli nykykielten tilanteen perusteella luodaan malleja menneisyyden tilanteesta. Koska uralilaisia kieliä on alettu kirjoittaa vasta sangen hiljattain, ei varmaa tietoa menneisyydestä ole mahdollista saada. Kaikki uralilaisen kielikunnan vaiheita koskettelevat teoriat ovat siksi aina pelkkiä teorioita. Kulloisenkin nykyhetken tuntemien tosiseikkojen nojalla on kuitenkin mahdollista valita parhaiten perusteltu eli uskottavin teoria.

On muutamia perusoletuksia, jotka ohjaavat tämäntyyppistä kielitieteellistä tutkimusta; niistä seuraavassa.

Kantakieli ja kielikunta

Itämerensuomen taakse voidaan vastaavasti sijoittaa kantaurali. Kun muut uralilaiset kielet palautetaan vastaavasti lähisukukielineen ensimmäisen asteen kantakieliin, saadaan taso, jota voidaan kutsua välikantakieleksi. Välikantakieli on kehitysvaihe nykykielten ja vanhimman "tunnetun" kantakielen välissä. Esimerkiksi suomen (tai viron) ja kantauralin välissä on itämerensuomi, pohjoissaamen ja kantauralin välissä on kantasaame, selkupin ja kantauralin välissä on kantasamojedi ja niin edelleen.

Kaikki samasta emokantakielestä polveutuvat kielet muodostavat yhdessä kielikunnan. Kieli ei kuitenkaan synny tyhjästä, vaan sen alkuperä on puhetaidon alussa saakka. Tässä mielessä jokaisen kielen historia lienee yhtä pitkä, ja kaikki kielet palautunevat lopulta yhteen yhteiseen kantakieleen, "kantaihmiseen". Silti kielitieteen työkalut ulottuvat vain tietyn matkaa menneisyyteen: maailman vanhimmat rekonstruoidut kantakielet (eli sellaiset jotka voidaan rakentaa tytärkielten pohjalta) on ajoitettu jonnekin 6 000 - 8 000 vuoden taakse. Kaikki yritykset valottaa tätä kaukaisempaa sukulaisuutta nykyisten kielikuntien välillä ovat toistaiseksi epäonnistuneet.

Korostan, että vaikka tuntuukin loogisesti todennäköiseltä, että vaikkapa kantaurali, kantaturkki, kantamongoli ja kantaindoeurooppa polveutuvatkin jostain hyvin kaukaisesta yhteisestä kantakielestä (aivan kuten kaikki Afrikan ulkopuoliset ihmiset polveutuvat geneettisesti samasta väestöstä), ei tuota kantakieltä ole voitu rekonstruoida. Oletus ei siis ole kielitieteellisesti todistettavissa.

Mitä kielitiede voi kertoa?

Ensiksikin on todennäköistä, että kantakielen alkuperäinen puhuma-alue löytyy jostakin nykyisen kielikunnan puhuma-alueelta, ja todennäköisemmin keskustasta kuin reunoilta; joskaan tämä ei ole mikään laki.

Toiseksi kielikunnan leviämisprosessi voi osaltaan valottaa alkuperäisen puhuma-alueen sijaintia. Tästä levittäytymisprosessista voidaan tehdä joitain päätelmiä. Nimittäin lähisukukielten ryhmittymisen perusteella voidaan tehdä päätelmiä välikantakielen hajoamisen laadusta, nopeudesta ja suunnasta. Jos lähisukukieliä ei ole tai niiden väliset erot ovat pieniä ja kieliryhmän puhuma-alue suppea ja yhtenäinen, voidaan olettaa ettei välikantakieli ole juurikaan levinnyt (tosin se on voinut levitä mutta jäädä myöhemmin osittain jonkin muun kielimuodon alle). Tällainen on tilanne esimerkiksi kantamordvan, kantamarin ja kantapermin kohdalla: nykyään mordvalaiskieliä katsotaan olevan kaksi, marin murteita kaksi ja permiläiskieliä kolme. Ei ole montaa vuotta siitä, kun mordvaakin pidettiin yhtenä kielenä ja permiläiskieliä ajateltiin olevan kaksi.

Jos taas lähisukukieliä on paljon ja niitä puhutaan laajalla alueella, nähdään tietysti heti, että välikantakieli on levinnyt laajalle - muuta mahdollisuutta ei ole. Jos lähisukukielet muodostavat liukumon tai ketjun, jossa naapurikielet muistuttavat toisiaan enemmän ja ääripäät toisiaan enää vähän, voidaan olettaa leviämisen olleen hidasta. Tällainen on tilanne esimerkiksi itämerensuomen, saamen ja samojedin kohdalla: näihin kielihaaroihin kuuluvia kieliä on (tai on ollut) monta ja ne muodostavat ketjumaisen jatkumon.

Jos taas lähisukukielet voidaan jakaa helposti esimerkiksi kahteen selvästi ja jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään, voidaan olettaa välikantakielen jakautuneen aluksi nopeasti kahteen erilliseen puhuma-alueeseen. Tällaisena pidettiin aiemmin obinugrilaista haaraa: se olisi jakautunut mansiin ja hantiin, jotka sitten hitaasti levitessään olisivat jakautuneet murteiksi. Nykyään kuitenkin hantia ja mansia ei voida sujuvasti palauttaa yhteiseen välikantakieleen vaan niitä käsitellään omina kielihaaroinaan, joihin kumpaankin kuuluu useita keskenään lähisukuisia kieliä.

Leviämisen suunnasta puolestaan voidaan tehdä päätelmiä sillä perusteella, että vanhimpana ydinalueena pidetään seutua, missä kielihaaran tai -kunnan sisäiset erot ovat jyrkimmät ja suppeimmalla alueella. Esimerkiksi nykyisten itämerensuomalaisten kielten kohdalla ydinalue sijaitsee todennäköisimmin Baltian puolella. Siellä vanhat naapurikielet liivi, pohjoisviro ja eteläviro eroavat suuresti ja vanhoin eroavaisuuksin toisistaan, eikä niiden puhuma-alueiden tiedetä juurikaan muuttuneen. Suomenlahden pohjoispuolella taas tiedetään jyrkkiä rajoja puuttuvan ketjun ulottuneen Lounais-Suomesta hämeen ja karjalan murteiden kautta jopa vepsään saakka. Lisäksi näiden kielten tiedetään levinneen kohti pohjoista, joten voidaan olettaa leviämissuunnan olleen sama aiemminkin. Uusin paikannimistöntutkimus viittaa kuitenkin siihen, että itämerensuomalainen tai samansukuinen kielialue on ollut aiemmin paljon laajempi idän suuntaan, ja itämerensuomen alkuperäisintä ydinaluetta lieneekin etsittävä kauempaa Viron itäpuolelta, mutta joka tapauksessa Suomenlahden eteläpuolelta.

Kantauralin puhuma-alue

Tämän ydinalueen ulkopuolella, yhtäältä lännessä (itämerensuomi, saame), toisaalta idässä (mansi, hanti, samojedi) kielihaarat ovat levinneet laajoille alueille, ja niiden leviämisen kohti kielikunnan ääripäitä tiedetään tapahtuneen ainakin osittain vielä historiallisena aikana. Eräät tutkijat ovatkin esittäneet, että uralilaisen kielikunnan nykyisin tunnettu levinneisyys olisi sangen myöhäisen leviämisen tulosta. Tälle oletukselle ei ole toistaiseksi kuitenkaan voitu esittää tukea muttei myöskään kumoavia perusteluja.

On huomattava, että muut tieteenalat eivät voi kertoa mitään kielellisestä menneisyydestä. Niinpä arkeologisesti havaittava jatkuvuus ei todista, että kielellinen jatkuvuus olisi yhtä vanha. Lisäksi jatkuvuus ei ole lopulta edes mikään todiste, kuten esitetään kirjoituksessa Perusteettomia oletuksia.